Kirjojen lukeminen umpimähkään ei ole oikein vuosiin jaksanut enää tyydyttää. Siksi olen joka kesä niin sanotusti perehtynyt – eli huvittanut itseäni – lukemalla, ja välillä nylkemällä, yhden kirjailijan koko tuotannon peräperää.
Näin olen elänyt esimerkiksi Ruth Rendell -kesän ja Anne Tyler -kesän. Oli Mika Waltari -kesä, Aila Meriluoto -kesä, Ian McEvan -kesä ja viime vuonna Marja-Liisa Vartio -kesä. Kesät sisältävät myös kyseisten kirjailijoiden elämäkerta- yms. aineistoon tutustumista.
Odotin kuluvaa kesää hiukan jännittyneenä. En nimittäin ollut vielä juhannuksenakaan kyennyt päättämään, kuka olisi tämän suven nimikkokirjailija.
Parin harhaluodin jälkeen kohde varmistui: nyt on menossa Sillanpää-kesä. Takana ovat vasta novellikokoelmat ja kaksi romaania, joista Hurskaan kurjuuden luin nyt kolmannen kerran pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli opiskeluaikoinani, jolloin Sillanpäät kuuluivat tenttiaineistoon.
Riipuin jokaisessa täydellisessä lauseessa henkeä pidätellen. Mutta tähän loppuun kuitenkin onnen määritelmä Hiltusta ja Ragnarista:
"Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle."
Tulipa vain mieleen, kun luin uutista Saarioisten eläintenkuljetusautosta.
Eipä taida olla eläintä eikä ihmistä, joka onnesta hyristen rientäisi mestauspaikalle. Mikä olisi se sovelias tapa kuljettaa eläin teurastettavaksi? Metsäpolulla mutkitteleva jonomuodostelma, eräänlainen pyhiinvaellus?
Näin olen elänyt esimerkiksi Ruth Rendell -kesän ja Anne Tyler -kesän. Oli Mika Waltari -kesä, Aila Meriluoto -kesä, Ian McEvan -kesä ja viime vuonna Marja-Liisa Vartio -kesä. Kesät sisältävät myös kyseisten kirjailijoiden elämäkerta- yms. aineistoon tutustumista.
Odotin kuluvaa kesää hiukan jännittyneenä. En nimittäin ollut vielä juhannuksenakaan kyennyt päättämään, kuka olisi tämän suven nimikkokirjailija.
Parin harhaluodin jälkeen kohde varmistui: nyt on menossa Sillanpää-kesä. Takana ovat vasta novellikokoelmat ja kaksi romaania, joista Hurskaan kurjuuden luin nyt kolmannen kerran pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli opiskeluaikoinani, jolloin Sillanpäät kuuluivat tenttiaineistoon.
Riipuin jokaisessa täydellisessä lauseessa henkeä pidätellen. Mutta tähän loppuun kuitenkin onnen määritelmä Hiltusta ja Ragnarista:
"Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle."
Tulipa vain mieleen, kun luin uutista Saarioisten eläintenkuljetusautosta.
Eipä taida olla eläintä eikä ihmistä, joka onnesta hyristen rientäisi mestauspaikalle. Mikä olisi se sovelias tapa kuljettaa eläin teurastettavaksi? Metsäpolulla mutkitteleva jonomuodostelma, eräänlainen pyhiinvaellus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti