Syyskauden avajaisbileet

Kustantajani Otavan syyskauden avajaisissa on aina mielenkiintoista. Ihania, älykkäitä naisia, niin kirjailijoita kuin toimittajia – ja muutama mielenkiintoinen mies.
Sain hyvän romaanin aloituslauseen, mutta olen valitettavasti ehtinyt unohtaa sen, enkä edes enää muista, keneltä sen sain. Kun kerroin Outi Pakkaselle harkitsevani siirtymistä tuotantotalouden ja kaupan alalle, eli myymään itse keräämiäni marjoja ja sieniä Mikkelin torille, Outi väitti hankkeeni sisältävän jopa dekkarin ainekset.
Sirpa Pääkkösen kanssa sovin, että hän saa hoitaa marjankeruun Rantasalmelle asti – Joroinen on jo minun aluettani.
Uudet upeahymyiset kirjailijat poseerasivat palstoille kuin valokuvamallit.
Aika moni oli saamassa lapsen.
Ikävistä asioista ei puhuttu, jopa median kriisistä jaksettiin veistellä pilaa, jollaista yleensä kuulee vain ruumiinavauksissa.
Kohtasin myös erään minulle hyvin tärkeän henkilön. Hänellä oli rinnassa oheinen koru. Samanlainen on Michelle Obamalla, mutta tämä koru on erityislaatuinen, koska sen on ostanut Pariisissa asuva lapsenlapsi.
Juhlat on juhlittu, tänään syödään paistettuja perunoita.

Helan går!

Enkä nyt tarkoita rapujuhlia, vaan viimeistä kesken olevaa F.E.Sillanpään teosta. Nimitinhän tämän kesän Sillanpää-suveksi, ja nyt on koko nobelistin tuotanto käyty läpi.
Huojentavaa oli havaita, että mestarillakin oli omat "darlingsinsa", joita ei hän eikä kustantaja tahtonut tai osannut tappaa. Tutut teemat kulkevat läpi jokaisen novellin. Onnen ydin tulee monta kertaa määritellyksi.
Ihmiset suviyössä, Hurskas kurjuus, Silja, nuorena nukkunut ja Hiltu ja Ragnar kolahtivat vähintään yhtä lujaa kuin parikymppisenä.
Hiukan on ankeaa palata henkisestä hämäläisestä kesämaisemasta elvytysten kohta kaikki romahtaa –maailmaan.
Mittarimatokin mieltyi Koottujen teosten rauhaan. Kuka on muuten kuullut viimeksi sanonnan: "Mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa?" Ihan naurattaa, ellei itkettäisi.

Ei kirjaa, ei pelkotiloja

Luen listaa syksyn kirjauutuuksista levollisena ja hyvillä mielin.
Seitsemään vuoteen!
Ei stressiä, unettomia öitä, hampaiden kiristelyä, kiukun kyyneleitä, pettymystä, odottelua, muutamia harvoja ilon hetkiä, joista mainittakoon se, kun ensimmäinen oma lämpimäiskappale on käsissä.
Paineet tulevat siitä, kun toivoo palautetta, sitä, että edes joku olisi ymmärtänyt, mitä on tahtonut kirjoittamallaan sanoa.
Sitä onnea, kun niin käy.
Kaiken muun ajan sitten lyyhertää nenä maan pinnassa vailla uskoa omaan tekemiseensä, vaisuna kuuntelee lähes närkästyneitä kommentteja: "Ai sulta tuli taas kirja...en ole huomannutkaan." Ihan kuin sitä pitäisi pyytää anteeksi tai vastata: "Ai sä olet taas opettanut ala-asteella A-kirjainta!" "Ai sä olet taas kuljettanut bussia! Se ajoi mun ohi!"
Työpaikasta toiseen vilkkaalla tahdilla purjehtinut kauneusalan (ala vaihdettu) työntekijä tuli vastaan kaupan ovella, kertoi kuulumisensa ("aivan mahtava uusi duuni!") ja totesi sitten äänensä sääliä säästämättä: "Ja sä teet sitten aina vaan sitä samaa."
Totta. Ei kerrassaan mitään uutta mainittavaa.
Miten mukava syksy nyt onkaan! Ei kirjaa, ei pelkotiloja.
Kuten muuan tuttu kirjailija totesi: "Kirjoittaminen on ihanaa, julkaiseminen kauheaa."
Ps. Myös juttujen kirjoittaminen on, ellei ihanaa, niin ainakin mielenkiintoista. Pitkästä aikaa päivitin viereisen Kannattaa lukea -palstan.

Mitä sinä lupaat?

Kirjassani Vanhapoika kökön ilmaisjakelulehden päällikkö laittaa työttömän vanhapoika Matiaksen tekemään juttua aiheesta "Mitä lupasit uutena vuotena ja kuinka lupauksesi on toteutunut?"
Mietin kirjoittaessani pitkään, mikä olisi mahdollisimman tylsä ja mielikuvitukseton juttuaihe – ja tuohon päädyin, melkein häveten. Noita hätäjuttuja pannaan kesätoimittajat tekemään pitkin hampain paikallislehdissä, kun ideat ovat täysin loppu.
Eilinen Hesari oli myös miettinyt. "Syksyn ja arjen alkaessa on hyvä hetki kysyä: Mitä sinä lupaat?"
Valtalehti tiedusteli 12 henkilöltä, mitä nämä lupaavat tehdä kesän jälkeisellä uudella puhdilla.
Rajansa positiivisuudella. Tutkijat ovat nimittäin todistaneet, että ns. loman jälkeinen puhti kestää noin viikon, kaksi. Joskus päiväkin riittää.
"Moniin kurjuustekijöihin voi itse vaikuttaa", jutussa todetaan. Kannattaa siis pitää kiirettä. Jos palasit sorvin ääreen viikko sitten, alkaa olla myöhäistä.
"Jo minuutin tauko vaikuttaa työhyvinvointiin", asiantuntija vakuuttaa. Tämä tieto saa ylimmän johdon hykertelemään käsiään: Tsuptsup, duunarin koko päivän hyvinvointi hoituu yhdellä vessareissulla.
Ja työteho sen kuin kasvaa.
Kai tässä maassa yhä on muutama duunari?

Tuunaa, tyttö!

Kaikille käsityön ystäville sekä tumpeloille: Uusin kolumnini luettavissa www.apu.fi.

Luin sen!

Kun toimittaja saa ylimmältä johdolta palautetta, se tapahtuu yleensä seuraavasti:
Johtaja tulee vastaan käytävällä tai hississä:
"Sinulla oli tosi hyvä juttu, se, se... no, en nyt muista, mikä se oli, mutta kyllä se oli hyvä."
Ja sitten kaiken pelastavana kaneettina: " Kyllä mä luin sen!"
Sain huomautuksen – aivan oikein – että olen kirjoittanut J.K.Rowlingin suomennetun aikuisten romaanin nimen väärin.
Nimi on Paikka vapaana eikä Paikka auringossa.
Juupelijuu.
Minäkin olen saanut kehuja kirjastani Pimeä kamari. Eikun Kylmä huone. Eikun Kylmä talo.
Eikun Kylmät huoneet.
Mikään näistä ei siis ollut oikein. Ehkäpä juuri kaiken pimeyden ja kylmyyden takia mieleni on halanut aurinkoon. Mutta parasta aina on, että lukija on lukenut "sen" ja palautetta tulee.

Kerran mä erehdyin

Olen työskennellyt deadline -bisneksessä ja kirjallisten töiden parissa viimeiset 40 vuotta.
Viime perjantaina se sitten tapahtui: missasin deadlinen.
Hatarassa kallossani pyöri päivämäärä 2x.8. Olin tsekannut lukeman toukokuun lopussa. Oikea päivämäärä oli kuitenkin 2.8.
Mikä häpeä!
"Sinäkin olet ihminen", lähimmäinen lohdutti.
"Sinä olet tuommoinen täydellisyyden tavoittelija", muuan iskelmälaulajan puoliso kerran analysoi.
Edellinen oli varmasti oikeassa, jälkimmäinen peilasi luultavasti omaa minäänsä.
Mieluummin olen aina halunnut olla kunnollinen ihminen.
Kauheaa, jos nyt alankin yhtäkkiä rikkoa tuota kuvaa.
Sirpaleet tuovat onnea?
Vai saako sallia itselleen erehtymisen kerran 40 vuodessa? Terveiset vaan Seppo Hanski -vainaalle.

Kirjailijalta ei paljon vaadita

Istun illallispöydässä ja puheeksi tulee kirjoittaminen.
"Kirjojen julkaisukynnys on todella alentunut nykyään, koska kirjoista voidaan ottaa minimaalisia painoksia. Kirjailijaksi tulemiseen ei paljon vaadita."
Mitä vastaan? Kohautan olkapäitäni ja heilautan veistä kohti pihviä.
Mielessäni olisi kyllä oivallinen vastaus:
"Eipä näköjään paljon vaadita toimitusjohtajan titteliinkään."
Pidän suuni kiinni ja mietin, että ennen oli toisin: Kirjailijat saattoivat olla rääväsuisia, mutta toimarit osasivat sentään käyttäytyä.

Kirjailijan järki on ämpärissä

Miksi kirjoittaa kirjoja? Ei ainakaan rahan takia.
Marjankeruu:
Raahatessani metsästä marjaämpärillisiä olen tehnyt seuraavan laskelman:
Mustikat maksavat 5 e/litra. Yhdestä litrasta saa neljä (4) normaalikokoista kahdeksan (8) palan marjapiirakkaa. Yksi tällainen piirakkapala maksaa kuppilassa edullisimmillaan kolme (3) euroa.
8x3 = 24 euroa.
Yhteen marjaämpäriin mahtuu 10 litraa. Sen täyttämiseen menee noin kuusi (6) tuntia.
10x4x24 = 960 euroa.
Kuudessa tunnissa tienaa siis noin 900 euroa marjapiirakoissa laskettuna, kun jauhot, rasva ja sokeri on miinustettu loppusummasta.
Kirjan kirjoittaminen:
Kuudessa tunnissa saan hyvässä lykyssä aikaan kaksi (2) sivua semikelvollista tekstiä. Kun tekijänpalkkion jakaa oletetulla sivumäärällä, saan sivuhinnaksi 10 euroa – miinus verot.
Kahden sivun liksa on siis 20 euroa.
Kumman valitset:
Kuka tahansa järkevä ihminen ottaa marjapiirakat ja 960 euroa, verottomana.
Järjetön = kirjailija, ottaa kuivaa leipää ja 20 euroa – miinus verot.
Keitettäiskö kahvit ja juteltais lisää? Sinä saat tarjota kahvit, minä tarjoan leivonnaiset.