Länsi on länsi ja itä on itä

Lietson syvää heimosotaa: mielestäni Länsi-Suomessa kasvaneet mansikat ovat makeampia kuin itäsuomalaiset. Lisäksi ne maksavat litralta kaksi euroa vähemmän.
Satakuntalainen Ullan Pakarin kaurakakko kilpailee myös leipäkisan ykkössijasta mikkeliläisen Siiskosen kotileipomon kauraleivän kanssa.
Mitä ihmettä minulle, suurelle Itä-Suomi -ruokafanille, on tapahtumassa? Makuaistin turtuminen? Tosiasioiden myöntäminen?
En tiedä, mistä eilen pääkaupungin torilta ostamani mansikat olivat kotoisin, mutta ne maistuivat cityltä: kitkeriltä pakokaasuilta.

Anna mun kaikki kestää

Ajattelen nyt lähinnä sunnuntaista Espanja-Italia EM-finaalia. Olisinpa silloin Roomassa, kuten Eräät.
Eilinen välierä Saksa-Italia sai pulssini nousemaan lähelle sataa ja karjuntamme kuului varmaan naapurikortteliin. Paras laittaa ylihuomenna sykemittari ja suukapula.
Voisiko muuten Buffon pelata vielä parikymmentä vuotta?

Lupiinipellot forever

Yritän selvitä puutarhatraumastani nauttimalla muiden puutarhojen suloudesta.
Viime viikolla sain vierailla Espoossa mukavan pariskunnan talossa, jonka puutarha oli kuin satukirjasta villiintyneine akileijoineen ja valtavine ruusu- ja sireenipensaineen. Juhannuksena ihastelin sisarteni reheviä puutarhoja ja opin, että mäkimeirami on yhtä kuin oregano.
Toissapäivänä näin omani...Ensi töikseni hyökkäsin kirvojen kimppuun. Ajoin ruohon ja yritin suggeroida itseäni, että maisema näyttää sentään mukavammalta kuin viime lokakuussa. Pioni taitaa tietää, että lähtö on lähellä, koska ei ole vaivautunut kasvattamaan yhtään nuppua. Hähhää! Saapahan päälleen terassin! Sinnehän jää.

Minua eivät tienvarsien ankeita maisemia värittävät lupiinipellot haittaa, päinvastoin, sen kun peittävät kotoperäiset kasvit. Tosin lupiinien kuvaaminen vauhdissa on hengenvaarallista, eikä lopputulos ole kovin häävi.
Toinen onnistunut yrttikokemus toissapäivänä liittyi ruusuihin. Halusin antaa ihanalle minua auttaneelle ihmiselle ruusuja laatikossa –  amerikkalaiseen tyyliin, kun tiesin saajan sellaista arvostavan. Aikoinaan legendaarinen kukkakauppa Dan Ward toimitti ruusuja laatikossa. Nyt sellaisia kukkalaatikoita ei saa edes tukusta.
Mutta Kukkahuone Arkadipa askarteli pyynnöstä näin vaikuttavan pakkauksen.

Elämä on autossa

Kirjoittaessani olen saanut suurta lohtua Petri Tammisen 2010 ilmestyneestä kokoelmasta Muita hyviä ominaisuuksia.
Erityisesti tarinat "Yhden ihmisen mielipide" ja "Ainutlaatuisuuden pakko" jaksavat aina koskettaa.
Kirjaa taas selaillessani tuli mieleen yksi juttu.
Tamminen mainitsee, että aikoinaan nousi kohu Jarkko Laineen kirjassaan käyttämästä lauseesta "Elämä on toisaalla mutta sinne pääsee taksilla." WSOY:n edustaja oli nopeasti huomauttanut, että lause onkin Jari Tervon keksimä.
Mutta. Itse asiassa jo vuonna 1985 kuollut yhdysvaltalainen kirjailija E.B.White lausahti seuraavasti: "Elämä on jossakin muualla ja sinne pääsee autolla."
Omaperäistä Tervolla oli siis vain auton vaihtaminen taksiin.
Jos nyt sanoisin, että "Elämä on toisaalla ja sinne pääsee fillarilla", olisiko lauseen copyright minulla? Ja voisinko nostaa älämölön, jos joku toinen vaihtaisi fillarin bussiin?
Jos romaani on sika, joka syö kaiken, niin onko sana sian alkio?

Peräkamarin tyttö

Kun vetää kolme päivää lonkkaa peräkamarissa ja nousee jalkeille vain silloin, kun kutsu kuuluu ruokapöytään, kahville tai saunaan, alkaa ymmärtää peräkamarin poikia.
Mikäs sen mukavampaa kuin jäädä äidin tai muun naishenkilön hoiviin, varsinkaan sateisina suvipäivinä.
Voisikohan joku adoptoida hiljaisen, siistin, suhteellisen hyvätapaisen peräkamarin tytön, joka päästää kovahkon äänen ainoastaan silloin, kun Italia voittaa rankkarikisassa?

Johtaja tarvitsee kunnon loman

Lueskelin eräästä "erikoisjulkaisusta" johtajasta, jonka yrityksen liikevaihto on piirun alle 60 miljoonaa euroa. Johtaja kertoi lomailevansa heinäkuussa kunnolla kolme viikkoa yhteen putkeen.
Tosin: "Teen lomallakin jonkin verran töitä, mutta silloin, kun se itselleni sopii. Seuraan myös maailman menoa ja talousasioihin liittyvää uutisointia, jotta en ole töihin palatessa aivan pihalla kaikesta."
Johtaja toteaa myös, miten tärkeää on, että jokaisella on lomaa ja että se myös pidetään.
Minulla on tähän vain yksi kommentti:
Kolme viikkoa "lomaa", jona aikana tehdään "jonkin verran töitä" ei ole "yksi pitkä hetki erossa arjesta ja työstä", eikä sen jälkeen palaa "innokkaana ja motivoituneena takaisin työn ääreen".
Pitäkää, pomot, lomanne. Luottakaa alaisiinne. Bullshitti ei huijaa ketään.

Omenapuun oksalla

Makkaralaatujen vertailua. Allergialääkkeen napsimista hyttysenpuremien varalta. Offin tuoksu leviää koleaan kesäiltaan. Lämmittelyä saunassa toppatakit yllä, että pystyy istumaan toppatakit yllä puutarhassa. Kesäillan valssi ja muistelua, miten nyt kohta nelikymppiset miehet pistivät alastomina pikkupoikina tanssiksi saunakamarissa ja lauloivat valssin tahtiin Spede Pasasta mukaillen: "Oi pistä sop-phaan piph-huri, ettei se sop-pha haph-hane..."
Koskenkorvasnapsi raittiusmiehenä tunnetun isoisän haudalla.
Joka vuosi valokuva lapsesta omenapuun oksalla. Nyt oksan vahvuus juuri ja juuri kestää hänen painonsa.
Traditiot luovat muistoja.
Tulee aika, jolloin meillä ei ole mitään muuta, jos niitäkään.
Siksi keskikesän hetki on tärkeä.

Hiljaiseksi vetää

Hiljaisuuden kappeli Kampissa on hieno.
Myönnän, että olin rakennusvaiheessa sitä kohtaan hyvin kriittinen.
Nyt istuttuani siellä pari kertaa päivien tohinoitten välissä olen kiitollinen oivalluksesta rakentaa kappeli juuri tuolle paikalle.
Tunnelma on parhaimmillaan kuin Panthenonin temppelissä Roomassa – paitsi että Pantheonissa kaikuu pahimpaan turistiaikaan sietämätön meteli.
Hiljaisuuden kappelissa jopa perusjuopot vaimenivat, vaikka vielä ovella meuhkasivat tuttuun tyyliinsä.

Superpakkaus Tori

Tytön nimi on Victoria eli Tori ja kuvassa hän istuu suomalaisella torilla. Hän on 13-vuotias, puoliksi suomalainen, puoliksi amerikkalainen.
Pieni tyttö laulaa kuin aikuinen nainen, vaikka Paula Koivuniemen ikään on matkaa. Kuuntele vaikka täältä tai edellisestä linkistä. Jos hän pääsisi osallistumaan jo nyt Suomen Idolsiin, hän olisi kärkikolmikossa.
Hän säveltää ja sanoittaa, soittaa kitaraa, ratsastaa joka päivä ja suorittaa lentolupakirjaa. Hänellä on musta vyö karatessa. Lisäksi hän harrastaa tarkkuusammuntaa, on esiintynyt elokuvassa ja aikoo koulun jälkeen opiskella luonnontieteitä. Eikä tämä ole mitään Super-Marjo –tarinaa.

Torin kaltaista ei voisi tyttökirjassa keksiä; hän on totta.
Mutta kukahan Suomessa "keksii" hänet ensimmäisenä?

Päiväkodissa oppii

Päiväkodissa tarvitaan usein luovaa ongelmanratkaisua. Tapahtui tosielämässä:
Lastentarhanopettaja pyytää Rosaa, kolme vuotta, laittamaan nenäliinan taskuun.
" Sätt den i fickan."
Rosa sekoittaa vielä t- ja k-kirjaimet.
"Men jag har ingen fitta!"
Sekunnin murto-osassa opettaja oivaltaa.
"Varje flicka har en fitta!"

Kohtu vai salarakas?

Yhden lempiviisauksistani olen lukenut joskus taiteilija Marjatta Tapiolan (maalaa Sauli Niinistön muotokuvan) haastattelusta: "Kun naisella on ongelmia, hän kääntyy kohtunsa puoleen."
Raskaaksi hankkiutumisen motiivit selviävät usein vasta vuosien kuluttua. Harvoin niitä kukaan uskaltaa kyseenalaistaa.
Miehellä ei ole kohtua. Hän joutuu kääntymään salarakkaan puoleen. Kumpi on moraalisesti hyväksyttävämpää?
Joskus miehellä on myös toinen vaihtoehto. Hän voi hakeutua Harvardiin ja palata sen jälkeen politiikkaan.

Rakkaus mullekin tuli mieleen

Kotiuduin paikasta, jossa en usko kenenkään suomalaisen käyneen aikaisemmin. Voisin veikata, ettei siellä ylipäätään ole pahemmin turisteja tai muita ulkopuolisia pörräillyt.
Pelkäsin henkeni edestä kokemattoman kuljettajan (60 v.) kyydissä. Hän oli kokematon, koska oli tottunut omaan autonkuljettajaan.
Matkatavaroinani olivat lähinnä ludespray, vatsa-antibiootit, desinfiointiaine ja pari rullaa vessapaperia. Rakkaus mullekin tuli mieleen niin kuin Markolle, kun näitä muotoiluesineitä käyttelin. Kotiin päästyäni olen kuurannut käsiä lähes hysteerisesti niin kuin se enää jotain auttaisi.
Lisäksi mukanani kulki iPhone, jota ilman olisinkin ollut kädetön. No silloin ei olisi ollut jälkeenpäin pestävää.
Nyt odottavat Vanhanpojan oikovedokset! (Ja pari muutakin poikaa. Olivat olleet huolissaan.)

Huoltotauko

Blogissani on noin viikon mittainen tauko.
Tapaamisiin juhannusviikolla!
(Enkä liitä tähän mukaan kuvaa kieloista, sireeneistä tai itseleivotuista korvapuusteista, vaikka mieli tekisi...)

Iltojen puhdetyöt

Mitä me ennen tehtiin iltaisin?
Luimmeko ehkä paksuja romaaneja? Seurasimmeko jänniä tv-sarjoja? Kävimmekö kiihkeitä keskusteluja eksistentiaalifilosofiasta?
Nykyisin illat menevät siihen, että a) yrittää tilata VR:n nettipalvelun kautta junalippuja ulkomaille tai b) yrittää kääntää Postin sivuilla postiaan toiseen osoitteeseen.
Takkusin VR:n kanssa kaksi iltaa. Lopulta pääsin törkeästi kiroilleena maksuvaiheeseen, mutta jostain syystä lippujen hinta oli noussut koko ajan. Asemalla selvisin puolen tunnin jonotuksella, ja sitä paitsi sielläkin (kuten Finskillä) virkailija oli ystävällinen, vaikka jonottajia riitti kauhuksi asti.
"Juu. Meillä on ollut sivujen kanssa ongelmia", virkailija totesi ja näytti siltä kuin olisi toistellut lausetta useammankin kerran.

Kiitos, mm. insinöörit!

Keskiviikkoiltana pääsin aktiivisen, jo kahdeksan vuotta toimineen lukupiirin ensimmäiseksi kirjailijavieraaksi.
Koska kirjoittaminen on yksinäisistä yksinäisintä puuhaa, on ihmeellistä puhua siitä. Lukupiiriläisten esittämät kysymykset olivat kiehtovia. Samalla joutui tosissaan pohtimaan, miksi kirjoittaa ja mitä on kirjoittanut.Itselleen voi vielä valehdella, mutta yleisölle ei koskaan (eikä kirjoittaessaan).
Lähes kaikki lukupiiriläiset olivat insinöörejä. Ihan parasta oli, kun yksi heistä luki Kummitäti-kirjastani kappaleen, joka oli häntä koskettanut. Siinä verrattiin konetta ihmiseen.
Lukijan mielestä kappale oli hyvä. Muistan nieleskelleeni sitä kirjoittaessani ja ajatelleeni, että kestääköhän tämä vertaus asiantuntijan silmät.
Se siis kesti. Kiitos!
Seuraavassa kirjassani, oheisessa Vanhassapojassa, esiintyy tärkeässä osassa myös ainakin yksi insinööri.

Talouden tärkeät paperit

Pysähdyin eilen hämmentyneenä lehtihyllyn eteen.
Jokaisen naistenlehden kansihenkilöllä oli suunnilleen sama asento: kädet torjuvasti ristissä rinnalla.
Noli me tangere! Miksi?
Eikö lehden kannen tehtävä olisi houkuttaa luokseen?
Menin suorittamaan loppuun ostostehtäväni: talouspaperia. En katsonut pakkausta vaan brändiä. Enkä tarttunut edes tarjoushintaan.
Tarkkaan ottaen itsellänikin taitavat kädet olla oheisessa kuvassa jotenkin vinksallaan – kuten koko tyyppi.

En ole yksin!

Kyllä kannattaa julkistaa häpeäpilkkunsa. Viime Avun kolumni täältä, poiki heti kohtalotoverilta seuraavan tunnustuksen:

"Meillä kuoli koristen aikoinaan sireenit, kaksi kappaletta, joista odotin sireenimajaa.

Olemme istuttaneet lupiineja sekä juurista että siemenistä. Tulos alta 10 kukkaa.

Lipstikka kuoli viime talvena.

Ruohosipuli voi hyvin.

Narsissit eivät leviä kentäksi.

Hortenssia kuoli, pioni ei rehevöidy.

Ainoastaan tätini istuttamat lemmikit ovat levinneet ja ovat nyt parhaimmillaan."
Minullakin lemmikit kukkivat. Eivät toki tietenkään siellä, missä niiden pitäisi, vaan roskaläjässä.

Natalia, sua ja mua palelsi

Kun nyt on taivasteltu päiväkaudet nuorison pörräämistä ja alkoholinkäyttöä koulujen päätöspäivänä, sallittakoon muutama omakohtainen muisto noin 40 vuoden takaa.
Luokkaretkellä Helsingissä 15-vuotiaina istuimme lähinnä tilausbussissamme linja-autoasemalla ja joimme keskiolutta, jota vanhimman näköinen meistä raahasi HOK:sta. Yksi kundeista sammui illalla teatteriin, ja meiltä muiltakin taisi Saimi Nousiaisen näyttelijävanhempien esittämä tulkinta lipua ohitse.
Isoisät hakivat mielellään nuorille viikonloppupulloja, eivätkä edes veloittaneet hakista (=hakupalkkaa).
Lähes jokaisen omakotitalon kellarissa pörisi kotiviinisammio, eivätkä vanhemmat ehtineet laskea omenaviinipullojen hävikkejä.
Lähikapakoissa kävimme viikonloppuisin alaikäisinä. Meiltä ei kysytty papereita. Joimme yleensä yhden keskioluen tai kahdeksan senttiä vermouth biancoa jäillä. Kun kerran joimme vain vettä ja limsaa, laittoi ravintolanomistaja kiertämään huhun, että taisimme käyttää huumeita, kun meillä oli niin hauskaa ilman alkoholia. Tämän huhun takia äitini nosti kaupassa yhden juoruämmän seinälle (noh, kuvaannollisesti), mistä kiitos ja kunnianosoitus äitivainaalle.
Omassa kodissani ei suvaittu ollenkaan alkoholia. Kenenkään ystävieni vanhemmat eivät olleet alkoholisteja. Kenestäkään meistä ei tullut alkoholisteja.
Tosin emme myöskään rähisseet. Kuljimme kaulakkain autiolla maantiellä ja lauloimme suureen ääneen:
"Maa kylmä on ja vieras kevät sen. Nataliaa, sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia."
Taisi paleltaa natalioita viime viikonvaihteessakin.

Luontokisa

Kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen ehdin saunaan vasta lähes puoliltaöin. Kaksi käkeä jaksoi kukkua kauemmin kuin minä saunoa tai uida.
Tuomet tuoksuvat yhä. Kohta suopursut alkavat kilpailla niiden kanssa.
Yhtä kilpajuoksua!
Sisareni kertoi, että kala säilyy kuulemma hyvin rahkasammaleeseen upotettuna. Mikä kosmetiikkayritys alkaa ensimmäisenä hyödyntää rahkasammalta? Lumene?
Vai kokeilisinko upottaa naamavärkin mättääseen?

Tanssin lumo

Pääsin ilokseni katsomaan Helsingin kansainvälisen balettikilpailun välierää ja vieläpä asiantuntevassa seurassa. Itse osaan seurata tanssia vain tunteella ja omat suosikkini löytyivät junioreiden puolelta: italialainen Francesco Gabriele Frola ja kiinalainen Jinchang Gu.
Mietiskelin myös tunnekuohua, jonka valtaan jouduin talvella, kun näin Paul Gettyn museossa Edgar Degas´n Tanssija-taulun.

Muistin, milloin näin kuvan taulusta ensimmäisen kerran. Tuijotin viisivuotiaana kaihoten Oma-Kaupan asiakaslehteä, jonka sivulla tarjottiin tilattavaksi kaikenlaisia tavaroita, muun muassa suklaakonvehtirasioita. Yhden rasian kannessa esiintyi sama eteerinen tanssija kiitoksiaan niiaten. Myöhemmin leikkasin kuvan irti paperinukkejen tarpeisiin.
Gettyn museossa sai valokuvata.

Ajattelenko muuta kuin ruokaa?

Viettämässä nuorison kanssa synttäreitä – ei omia – Helsingin aidoimmassa ja täten parhaassa italialaisessa ravintolassa.

Oliva Verde (Runebergink.6) on pieni, vaatimaton ja huomaamaton, mutta todelliset Italia-fanit ovat löytäneet sen ja tulevat syömään kauempaakin (jopa Espoosta...).
Olen parikymmentä vuotta uhannut, että jos joskus teen ruokakirjan, sen nimi on Parhaat carpacciot ympäri maailman. Kyseistä kirjaa tuskin tulee, mutta yhden parhaista carpaccioista söin eilen illalla Oliva Verdessä.
Pääruokana oli spaghetti frutti di mare. Yhtä täydellistä saa harvoin Italiassakaan.
Ja koska näytän nykyisin perehtyneen kakkuihin, esittelen myös ravintolan omistajan ja kokin Alessandron jälkkäriksi leipoman herkun: mascarponevaahdolla kuorrutettua ja mansikkasorbetilla täytettyä semifreddokakkua. Emme ihan kyenneet lopettamaan sitä viiteen pekkaan.
Oliva Verdessä ainekset ovat takuulla tuoreita, ja annokset suorastaan hellyydellä valmistettuja.
Viinioikeudet ovat haussa ja tulossa.

Siistiä työtä

Kun citymustarastas taas eilen aamuyöllä herätti, luin joutessani loppuun Carita Forsgrenin Jänistanssin.
Nautinnollista lukea kirja, jossa ei ole yhtään kirjoitus-, paino- tms. huolimattomuusvirhettä.
Se rauhoitti niin, että nukuin lopulta kymmeneen asti ja jouduin loppupäivän säntäilemään sinne tänne kuin...rusakko.
Mutta mukavaa oli illalla tavata niin Carita kuin muitakin kollegoita. Kaikki ovat olleet ihailtavan ahkeria.
Luvassa on jännittävä kirjasyksy. Ai niin, ensin pitää viettää kesää tässä välissä.