Naiskirjailijan arki

Jos taskussa kilisee 6,50 euroa ylimääräistä, etkä millään osaa päättää, minkä lehden niillä ostaisit, minulla on suositus.
Ostapa tuoreimman Kirjailija-lehden numero.
Tuon verran kannattaa maksaa pelkästään Marja Björkin artikkelista "Entäs nyt 50+ naiskirjailija?".
Siinä on ääntä, vimmaa ja totuutta, eikä pisaraakaan kirjailijan työn mystifiointia, unta tai alitajuntaa.
En voi edes siteerata yhtään lausetta, koska koko juttu on tärkeä.
Kiitos, Marja Björk!

Via Dolorosa?

Sain ihan inspiraation edellisen postauksen anonyymin kommentista ja käännöksestä: "Kaikista liitokset, kaikissa kaupungeissa, kaikissa maailman..."
Rooma on tunnetusti ihana ja ikuinen kaupunki. Ja ajatella, sieltä löytyy jopa via Helsinki.
Samasta suloisesta tienristeyksestä oikealle haarautuu via Atena. Ettei vain olisi jotain symboliikkaa mukana?
Tai ymmärretään se ainakin niin, että Helsinki kulkee aivan eri suuntaan.
Tulee ihan mieleen vanha satu Puttelista ja Tuttelista. Varis raakkuu risteyksessä: kuivaa leipää, kuivaa leipää. Ja toinen lupaa että: rinkeliä ja piparkakkuja.
Kumman tien valitset?
Katsokaa noita alhaalla roikkuvia sähkölankoja ja maahan viskottuja roskia.

Ikuista on vain rumuus.

Goose down

Että sitten tykkään google-kääntäjän sanoittamista jutuista.
Viimeksi nautin, kun iso Gee opasti Canada Goose -untuvatakin hankinnassa: "Ankka alas!"
Sopii kehotus toki sorsastuskauteenkin.

Paluuta ei ole

Moni asia, jonka kokee hankalana, tekee ihmiselle loppujen lopuksi hyvää. Kuten uuden kielen opiskelu aikuisena, kun tuntee itsensä totaalisen tolloksi. (Ihan kuin joutuisi opiskelemaan trikenoromiaa – Ilkka Rekiaron loistava käännös Stephen Kingin uutuudessa Pimeä yö, tähdetön taivas.)
En kouluajoilta muista, että kielten opettajat olisivat olleet erityisen kiinnostavia ihmisiä. He olivat vain vanhoja, ainakin kolmekymppisiä.
Nyt olen saanut nauttia hurmaavan kauniista opettajasta, joka harrastaa vuorikiipeilyä ja toisesta, jonka kuiva huumori hytkäyttelee pitkään jälkeenpäin.
"Se on surullinen hetki se, kun kyltin ресторан muuttuukin silmissä restoraniksi. Eikä siitä ole paluuta."

Kai Lind ja muut kamut

Kuuntelen nykyisin Yle1:stä, sillä arvelen, että kyseisellä kanavalla olisi minuun sivistävä vaikutus.
Yhdessä ohjelmassa tarinoitiin Antti Nylenin kanssa kristinuskosta. Toimittaja totesi, että "niin, sehän on vähän sama asia kuin että 60-luvulla oli vain yksi tv-kanava, jota katsottiin...".
Joo, kyllähän me silloin ihan sumpussa elettiin, mutta tv-kanavia oli sentään kolme – eikä mielestäni enempää tarvittaisi nytkään.
Jossakin kevyen musiikin tuokiossa lapsuuteni idoli Kai Lind lauloi kappaleen Kaikki muuttuu. Juontaja kuulutti laulajaksi jonkun aivan toisen, oudon ulkomaalaisen nimen.
Onneksi Teemalta tuli juuri korvaukseksi hieno dokumentti Kai Lindistä.
Samaan kamukerhoon hänen kanssaan kelpuutin 5-vuotiaana mm. seuraavat nimet (ja juuri näin kirjoitettuina) : Riki Nelson, Eino Gön, Litelle Rikhart, Horst B, Roc Hudson, Elvis Perseley.
Hirrrrllveen huono yleissivistys!

"Naisilta puuttuu itsearvostus" Häh?

Kuuntelin radiosta ranskalaisen kirjailijan Katherine Pancolin kanssa tehtyä pitkää ja kiinnostavaa haastattelua.
En ole lukenut Pancolin kirjoja (vielä), esimerkiksi vastikään ilmestynyttä Kilpikonnien hidasta valssia.
Radiohaastattelussa Pancol määriteltiin "merkittäväksi ranskalaiseksi kirjailijaksi". Setä G:n perusteella tosin päättelin, että merkittävyys tarkoittaa lähinnä myyntilukuja, mikä nykyisin lieneekin tärkein mittari.
Mutta haastatteluun. Siinä Pancol totesi, että 99 prosenttia naisista ei arvosta itseään.
En tiedä, mihin Pancol yleistävän heittonsa perusti, sillä kokemukseni ranskalaisista sen paremmin kuin suomalaisista tai venäläisistäkään naisista ei tue millään tavalla hänen käsitystään.
Pancolin mukaan nainen, jos häntä kiitetään, alkaa kehua isäänsä tai aviomiestään. No pyhä äiti sentään. Patriarkaalisessa maailmassa kannustava isä ja vaimoaan tukeva mies ovat toki kiitosten arvoisia.
Palaan tähän Ranska-asiaan joskus myöhemmin, jos jaksan.

Miehet tuubissa

Sairaalasta Glorian muotinäytökseen.
Ilahtuneena totesin, että voin yhä käyttää parin vuoden takaisia oransseja ja tiilenpunaisia sukkahousujani, jos vain jaksaisin joskus vielä pukea hameen ylle.
Muotitoimittaja Liisa Kokko tietää kaiken, mitä virkanaisen pitää ymmärtää oikeaoppisesta asustamisesta.
Hassu 1930-lukulainen sana muuten, tuo käyttämäni virkanainen. Olkaamme työläisnaisia! Myös johtavassa asemassa oleminen on työlä(i)stä.
Huomiotani kiinnittivät ultrakapeat miesten puvunhousujen lahkeet. Vain hintelille nörteillekö suunnittelijat niitä värkkäävät? Miten niihin tunkee futaajan reitensä salskea urheilijanuorukainen?
Ei pidä valittaa, että naiset yritetään tuupata kapeaan muottiin. Meillä sentään riittää valinnanvaraa.

Väkivaltaa sairaalassa

Vierailin hiljakkoin Töölön sairaalassa.
Olen itse ollut siellä potilaana kahdesti ja muutaman kerran käynyt tervehtimässä toisia potilaita.
Puitteet ovat olleet tyrmäävät jo viimeisten 20 vuoden ajan.
Käsittämätöntä, että näin tärkeä yksikkö joutuu toimimaan noin mahdottomissa tiloissa, joissa hoitajat tuskin pystyvät kääntämään sänkyä. Samassa huoneessa kuusi tuoretta leikkauspotilasta, iältään 16-100, naiset ja miehet puolen metrin välein sekaisin – onneksi (?) ehkä myös vielä nukutuksesta sekaisin.
Hei haloo! Tiedän, että budjettiriihi on käyty, mutta entä jos hallitus olisikin ennakkoluulottomasti puinut riihensä Säätytalon asemasta vaikka jossakin Töölön sairaalan neuvotteluhuoneessa?
Jos siellä edes on sellaisia.
Ala-aulassa kyllä oli julisteita, joissa kehotettiin välttämään väkivaltaa hoitajia kohtaan.
Mihin me olemme tulleet? Hoitaja yrittää hoitaa ja auttaa, ja hoidettava vastaa siihen väkivallalla?