Ikävä asiakas

Onko kenellekään toiselle koskaan käynyt niin kuin minulle:
Pieni julkinen putiikki. Sama virkailija 15 vuotta. Asioin paikassa lähes kymmenkunta kertaa vuodessa.
Siellä ei ole koskaan sanottavasti ruuhkaa.
Joka kerta virkailija kysyy minulta: "Nimi?"
Kerron nimeni.
Joka kerta virkailija katsoo minua ikään kuin yrittäisin narrata häntä ja tulisin paikalle ensimmäistä kertaa.
Minulle tulee epämukava olo. Joskus yritän sanoa tullessani tuttavallisesti ja huolettomasti "hei" ja aloitan keskustelun.
Silloin virkailija mulkaisee minua kauhuissaan eikä vastaa mitään.
Kerran, kun hän kovisteli nimeäni, keräsin rohkeutta ja vastasin:" Sama kuin aina ennenkin."
Hän murahti ja näpytteli nimeni koneelle erehtymättä, mutta käänsi sitten loukkaantuneena selkänsä.
Seuraavalla kerralla ilmoitin taas kiltisti sukunimeni.
Koska hän joidenkin asiakkaiden kanssa näyttää juttelevan rentona ja puheliaana, olen voinut tulla vain siihen tulokseen, että vika on minussa. Hän saa ilmavaivoja pelkästään näkemisestäni.
Ikävää asiassa on, että minun on pakko käyttää juuri tämän laitoksen palveluja.
Tiedän kantavani maratoonarin sielua ja siitä joudun kärsimään. Jaksan yhä uskoa ihmeisiin.
Entä jos veisin hänelle joulukukkasen? Pullollisen glögiä? Saisiko hän järkytyksestä sydänkohtauksen? Tai paiskaisi minua kukkaruukulla? Sanoutuisi irti?
Yritän vain olla välittämättä. Vielä toiset 15 vuotta ja minulla on hyvinkin kirjan materiaali koossa.

Kadotetut sanat: LP, jalkarätti

Harvoja ovat nykyisin nämä merkintäni kuin entisen ukon hampaat.
Olen yrittänyt keskittyä oleellisiin – ja onnistunutkin.
Enimmäkseen olen miettinyt sanoja. Niitä, joita nuo entiset ukot käyttivät, ja niitä, jotka ovat menettäneet nykyisin lähes täysin merkityksensä.
"Mitä tarkoittaa LP?" kysyi perheen nuoriso eräänä iltana ruokapöydässä.
"Long play, siis pitkäsoittolevy. Se oli ennen tämmöinen lautasen kokoinen musta lätyskä", vastasin häkeltyneenä.
"Ahaa, siis niin kuin albumi?" kuului tyytyväinen oivallus.
Mietiskelin sitten, millaista mahtaisi olla albumijournalismi. Olisiko se vielä hitaampaa kuin älpee?
Kerran kirjoitin kirjani käsikirjoitukseen sanan syytinki.
"Mitä on syytinki? Kysyy nuoriso", tekstasi sivuun valpas ja rakas kustannustoimittajani.
Muistaakseni sana jäi kirjaan. Toisen kerran kirjoitin jalkarätin kokoisista räntähiutaleista.
Kun noita jalkarättejä taas tänään tulvii taivaalta tukehtumiseen asti, tajuan, että luultavasti suurin osa lukijoistani ei edes tiennyt, mikä on jalkarätti. Sillä ei, se ei ole pieni pyyhe, johon kuivataan jalat kuntosalilla käynnin jälkeen.
Ja ymmärtääkö kukaan kolmikymppinen, millaista on juoda mehua sinappilasista?
Silti minusta on lohdullista olla katoamaan tuomittujen sanojen saartama. Ovat ne nyt ainakin konkreettisempia kuin joku saamarin kestävyysvaje.
Yle Puheessa eilen Alf Rehn vertasi Pekka Himasen tutkimusta sisustuslehtien estetiikkaan, jossa kuljetaan valkeissa vaatteissa miljöössä, josta kaikki ikävä on siivottu pois. Vertaus oli kerrassaan mainio. Tosin Himanen ei mielestäni taitanut käyttää sisustuslehtien suosimia adjektiiveja rouhea, kerroksellinen ja ajankohtainen.