Mahtavia kohtaamisia

Olin eilen Evita-lehden lukijatilaisuudessa puhumassa haaveiden toteuttamisesta.
Suosittelin kuulijoille, että he toteuttaisivat haaveensa nopeammassa tahdissa kuin itseltäni on kestänyt.
Puhujina oli karismaattisia naisia: Anna Kortelainen oli rakentanut kiehtovan tarinan, Teresa de Ritan tuoreen äitiyden onni sai monen silmät kyyneliin.
Unelmiemme kanssa olimme kaikki yhtä haavoittuvia. Ja lukijat olivat niin rohkeita! En voi olla ihailematta suomalaisen naisen sisua, sitkeyttä, viisautta ja kekseliäisyyttä.
Heti kotiin tultuani kaksi ideaa törmäsi päässäni toisiinsa ja valo syttyi.
Niin voi tapahtua vain odottamattomien kohtaamisten jälkeen.

Älä luota minuun

   En ole poliitikko, älä siis luota minuun. Olin vielä pari päivää sitten vakuuttunut, että nyt jäi äänestämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Minun piti olla viikonloppuna muualla, ja ennakkoäänestys pääsi jotenkin lipsahtamaan ohitse.
   Mutta niinpä vain suunnitelmat muuttuivat, ja aamureippailulla kävin taas väkertämässä lippuun numerot.
   Lehteä lukiessa sieppasi, kun eräs ehdokas ilmoituksessaan vakuutti sivistystään.
   Minulla sattuu olemaan tallessa vielä hänen lähettämänsä meili, joka osoittaa kyllä kaikkea muuta. Saman tyypin puhelimessakin käyttämät termit olivat kotoisin jostain muualta kuin sivistyssanakirjasta.
   Aiheena privitiivireaktioihin olivat kaksi viatonta kysymystä, jotka olin lähettänyt hänelle.
   Saamieni, hmm, kommenttien jälkeen en ole kyennyt enää äänestämään kyseisen tyypin edustamaa puoluetta. Eikö ihminen olekin omituinen ja muodosta päätöksensä kummallisten asioiden summana?

   Uimapihlaja on nyt tämän näköinen. Kuvaan sitä jatkuvasti todennäköisesti todentaakseni, että maailmassa on yhä paljon kaunista ja pyhää, joka ilahduttaa mieltä.
  

Kirjamessujen jälkihorinat

Helsingin kirjamessuilla oli mukavasti väkeä. Kuulijoitakin paremmin kuin koskaan, ja Olga K. oli taas loistava, Vanhaanpoikaan tarkasti perehtynyt haastattelija. Kiitos!
Olga otti esille myös Vanhanpojan elokuvallisuuden, siis sen, että kirja taipuisi luontevasti jännittäväksi leffaksi. Hän ei ole ainoa, joka on ollut sitä mieltä.
Kirjamessujen plussat: Näkee valtavasti tuttuja, jotka kaikki ovat enimmäkseen innoissaan ja hyvällä tuulella.
Kirjamessujen miinukset: Näkee aivan liikaa kirjojen nimikkeitä, jolloin itse tuntee hukkuvansa mediaykkösten pärskeaallokkoon.
Viikonlopun miinus: Kesärenkaat auton alla, joten maalle menosta ei tullut mitään.
Viikonlopun plussa: Kaupungissa vieraileva ystävätär, jonka seurassa cafe au lait –sammio ehti viiletä, kun oli niin paljon ajatuksia vaihdettavana.
Kuten messuilla totesin: "Mitä meillä muuta on kuin toisemme?"

Kirjamessuille kahville 26.10. klo 12.30

Olen Helsingin kirjamessuilla perjantaina Olga K:n haastateltavana Kirjakahvilassa.
Olga K. on jututtanut minua siellä ainakin kolmena vuonna peräkkäin, joten hänelle lienee muodostunut tuotannostani jonkinlainen kaari.
Sen jälkeen olen Otavan osastolla Lotta Sonnisen puhutettavana klo 13.30.
Mukava nähdä, jos teillä on tilaisuus luovia paikalle!

Mitä Suomi teki taas väärin?

Siellä pojat istuivat taas itku silmässä, kun YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyttä ei tullutkaan.
Miksi meitä näin kaltoin jälleen kohdeltiin, vaikka kuivettuneita marjoja pusseissa jaeltiin?
Mitähän ne meistä nyt ajattelee?
Kaksi miljoonaa maksettiin oppirahoja ja Saulin mielestä se kannatti.
Löytyisikö lukijoilta analyysia tapahtuneesta, ettei tarvitsisi maksaa jollekin toimikunnalle viisituhatsivuisesta selonteosta?

Tappajatalvi uhkaa

Oheinen ilahdutti lokakuisessa Helsingin Töölössä liiskaantuneiden vaahteranlehtien keskellä. Kyltissä lukee: Varo katolta putoavaa lunta ja jäätä.
Eipä siinä mitään, kaupoissakin ensimmäisenä silmiin tökkäävät glögipullopyramidit.

Koskaan ei näköjään voi olla liian ajoissa.

Kohukirja

"Eikö kukaan läheisistäsi voisi nostaa kohua kirjastasi? Siinä kun selvästi kerrotaan heille tapahtuneista asioista?" ystävä kysyi luettuaan Vanhanpojan.
Valitettavasti läheiseni ovat niin fiksuja, että heitä vain naurattaa, jos he löytävät kirjoistani tunnistettavia piirteitä. Huumorintaju ei siis aina ole eduksi. Harvoin se on hyve, mutta selviytymiskeinona vailla vertaa.
"Eikö edes miesten rehabilitointi olisi hyvä aihe?"
Totta. Herkullista. Misogyniasta ei ole vielä keksittykään syyttää.

Aurinko paiskoo hommia

Korkkasin puhumisen tänään otollisessa seurassa: Itäsuomalainen rinkelinmyyjä, 75, kertoi kahvion pöydässä kotikaupunkinsa olemattomista terveyspalveluista.
Terveydenhuoltobussi kiertää kerran viikossa, lääkärille ei saa aikaa ja kaihileikkauksen jonoon ei oteta, vaikka hän ei näe lukea lehdistä kuin otsikot. "Tulkaa vuoden kuluttua uudestaan", sanoo liäkäri.
Päivälehden etusivulta häntä nauratti uutinen siitä, että "nukkutautia" mahdollisesti aiheuttavaa influenssarokotetta voivat kyllä ottaa yli 65-vuotiaat.
"Jotta nukkusimma pois kokonaan."
Hän hörppäsi kahvit, haukkasi possumunkin ja lähti taas sateeseen myymään.
Minua puolestani nauratti, kun kuuntelin radiosta laulettuna Aaro Hellaakosken murheellista runoa: "Sun työs on vastaanottaa kaikkeus..." ja juontajan nokkelaa toivotusta: "Näiden sanojen myötä toivotamme teille iloisia musiikinkuunteluhetkiä!"
Google-kääntäjä ymmärsi heti asianlaidan: "Sun is working to receive all the universe!"

Lokakuun lahja

Kaunis lokakuinen päivä on kuin lahjapaketti, joka on kiire avata ja jonka sisältö on yhtä kiire jakaa toisille.
"Mikset sinä ole Pariisissa?" tuttava kysyi soittaessaan muutama päivä sitten.
Piti nolona keksiä selityksiä töistä ja lehtien haravoimisesta, kun en kehdannut sanoa, että haluan juuri nyt olla Täällä; etten ole niitä ihmisiä, jotka kärsivät kroonisesta Pariisin-ikävästä, vaikka olenkin ihmisiä ikävöivää sorttia.
Saadakseni jotain äänimaailmaa aikaiseksi päästelin saunassa ääneen:
"Jos niin kuin Shakespeare olisin,
Loisin sonetteja öin ja päivinkin
Jos voisin Carusonkin voittaa laulullain,
Aina laulaisin sulle vain..."
Sain erakoitumisestani aiheellisesti huolestuneen viestin: "Koht rupeet pukeutuu semmosii värillisii ja leveisii rääsyihin ja pitämään jtn outoo hattuu ja polttelemaan shishaa korvessa..."
Ehkä pitää palata ihmisten ilmoille. Oikea käsi, se, joka näkyy kuvassa, on kirjoittamisesta aivan turvoksissa. Ei auta kylmä vesi, ei Felden-geeli. 

Eilinen raamatullinen iltarusko olkoon tämän aamun avaus.

Mikä on luksusta?

"Sä oot tommonen herkkä."
Niin Riina, ent. Ritva, sanoo Vanhassapojassa päähenkilölle, Matiakselle.
Minäkin herkistyin säälittävästi. Aloin nimittäin itkeä katsoessani Lidlin mainosta.
No kun siinä oli niin koskettava tarina!
Ehkä myös ihan pikkuisen purin ulos sitä, mitä olen kolmen päivän aikana kirjoittanut.
Vastaan kysymykseen: mikä on luksusta?
Luksusta on liottaa kylmässä järvivedessä kättään, jota särkee kirjoittamisesta.

Toivoisin sinunkin muistelevan

"Syksystä voisi jopa pitää tällaisina päivinä", mietti Riitta ja niin edelleen.
Noin alkoi 14-vuotiaana kirjoittamani Kontakti-kirja Valekierre. Enempää en sen alusta muista, enkä onneksi sisällöstäkään.
Mutta oikeassa päähenkilöni oli.
Minulla on joku selittämätön intohimo lehtien haravoimiseen sekä syksyin että keväisin, niin turhalta kuin koko touhu välillä tuntuukin. Se toimii kuitenkin outona meditatiivisena, puhdistavana kokemuksena. Jos väliin jää haravoimaton syksy, voin koko loppuvuoden huonosti. Nurmikollehan on samantekevää, jäävätkö roinat odottamaan lumen alle.
Lauleskelen Cherbourgin sateenvarjoja ja lähetän mielessäni terveisiä Pariisiin. Täällä ei sada, mutta lehdet sylissäni ovat märkiä.
Syksy tasa-arvoistaa monet asiat.

 Onko tässä mitään eroa, kumpaa mätät suuhun, kumpaa tunkiolle?

 Sää olisi kyllä mitä mainioin kanoottiretkelle.

Ennen oltiin...ainakin nuorempia

Sunnuntain Hesarissa Katja Martelius (jonka jutut luen aina!) kirjoittaa kaupunkisuunnittelusta. En puutu artikkeliin muuten, mutta sinänsä yksi irtonainen asia jäi kummittelemaan mieleen:
"Ennen vanhaan kansalainen saattoi jotenkin luottaa siihen, että vaikka kaikkea keksittiin, niin pahimpiin hullutuksiin ei ryhdytty. Nykyisissä hankkeissa taas on se vika, että ne tuppaavat toteutumaan."
Ensin tuumin, että just noin se on ylipäätään: ennen ei hulluteltu turhia. Sitten tarkemmin funtsittuna: eikö ihminen aina ajattele samansuuntaisesti? Että ennen oltiin järkevämpiä?
Paristakin jutusta olen viime aikoina lukenut, kuinka nuoret asiakaspalvelijat ovat kaupoissa yhtäkkiä äityneet kohteliaiksi ja alkaneet teititellä.
Luultavasti se ei ole merkki oletetusta palvelun parantumisesta, vaan siitä, että asiakas on muuttunut täti/setämäiseksi, siis yksinkertaisesti keski-ikäistynyt ja vanhentunut.

Oheisissa kuvissa uimamatkani varrelta on kuukauden väli. Tarkoittaisiko "kauniisti vanheneminen" juuri tätä?

Eläköön kantasolututkimus!

Japanilainen Shinya Yamanaka ja britti John Gurdon ovat saaneet lääketieteen Nobelin.
He ovat tehneet uraauurtavaa kantasolututkimusta.
Yamanakan Nobelia ennusti jo kesällä haastattelemani tohtori Derrick Rossi, joka itsekään ei liene Nobelista kovin kaukana.
Jos kantasoluasia ei kuulu jokapäiväisiin kahvipöytäkeskusteluihisi, kannattaa lukaista syyskuun Iiris-lehdestä tekemäni tohtori Rossin haastattelu.
Ikuista elämää hän ei meille lupaa, mutta ajan mittaan helpotusta moniin vakaviin sairauksiin.
"Ihmisen ei pidäkään elää 120 vuotta vanhemmaksi", Rossi sanoo.

Rajansa kaikella

Rajansa sillä, mitä ihminen ehtii tehdä.
Ei ehdi millään jumpata fyssarin ohjeiden mukaan. Ei ehdi tehdä kielitunnin kotitehtäviä. Ei ehdi viedä halpakaupan palautuspulloja halpakauppaan. Ei ehdi syödä jugurttia loppuun ennen viimeistä käyttöpäivää. Ei ehdi hammaslääkäriin kuin pakon edessä. Ei ehdi puhua puhelimessa pankin kanssa, joka ihan varmasti tarjoaisi silkkaa rahaa niin kuin kaikki muutkin ystävälliset pankit. Ei ehdi viedä talvitakkia pesulaan. Ei ehdi twiitata.
Mutta yhden asian ehtii aina.
Varattu kampaaja-aika ei jää koskaan käyttämättä.

Killer Joe

"Tää oli sellainen hyvänmielen elokuva", kuulen päästäväni suustani William Friedkinin ohjaaman Killer Joen jälkeen.
Aika erikoinen kommentti, sillä elokuva on täynnä väkivaltaa, sadismia, epätoivoa ja luuseriutta.
Ohjaajan ote muistuttaa kuitenkin melkoisesti esimerkiksi Coenin veljesten Fargoa. Typeryyshän tätä maailmaa ikävä kyllä enimmäkseen hallitsee.
Itse Killer Joelle,  Matthew McConaugheylle ojentaisin heti Oscarin.
Hyvä mieli tuli siitä, että näki pitkästä aikaa laatutyötä.

Aikuisena ei enää opi

Salakuuntelin aikuisten uimakoululaisia.
Parikymppinen tyttö kysyi opettajalta, milloin opetellaan kroolia.
"Ei aikuinen enää opi vapaauintia", opettaja vastasi. "Siinä on niin vaativa hengitystekniikka."
Saman logiikan mukaan: miksi ihmeessä naiset käyvät mummobaletissa?
Eihän sen ikäisistä voi tulla ballerinoja!
Miksi minäkin opiskelen kieltä, jota en koskaan voi hallita kunnolla?
Hesarin kolumnissa nuorimies tänään todisteli, että kielitaito on turhaa – paitsi englannin kielen.
Miksi ihmeessä mekin tässä puhumme ja kirjoitamme suomea, marginaalikieltä?
Aivan turhaa!