Jevgeni Onegin ja Dieselin kalsarit

Ooppera herättää suuria tunteita.
Sen sai kuulla myös Savonlinnan oopperajuhlien Jevgeni Oneginin väliajalla.
"Scheisse!" saksalaiset toimittajat totesivat ja marssivat pois, kun esitys oli puolessa (osoittaen huonoa työmoraalia).
Samaa jupisi suomeksi suomalainen pukusuunnittelija, jota ilmeisesti Jevgenin lahkeista katkaistut farkut, Tatjanan valkean puvun alta kuultavat mustat rintaliivit ja kuorolaisten kakofoniset, nykyvenäläisten pukeutumista kuvaavat asut ällöttivät.
Yleisö poistui oopperasta hämillään ja tyrmistyneenä, eikä kukaan uskaltanut lausua juuri mitään. Ohjaaja Andriy Zholdak oli puuttunut ikonisiin hahmoihin.
Hän teki sen, mitä muun muassa Suomen valtion ja lukuisten yritysten olisi syytä tehdä mitä pikimmin: hän muutti rakenteita.
Esitys lavasteineen ja rekvisiittoineen syötti jatkuvia virikkeitä. Kukaan ei taatusti päässyt nukahtamaan pohtiessaan, mikä merkitys oli kullakin mikroaaltouunilla, hyrrällä tai valonheittimillä. Välillä ei tiennyt, minne olisi katseensa suunnannut, sillä koko ajan tapahtui. Näyttämöllä ravasi porukkaa eestaas, viinipullot lentelivät ja vesi lorisi.
Juuri näin. Ooppera on suurimmalle osalle kansasta käsittämätön taidelaji. Harrastajille Jevgeni Oneginin tarina ja sävelkulku ovat tuttuja. Zholdak lisäsi 130 vuotta vanhaan oopperaan tämän päivän käsittämättömiä elementtejä. Aivot saivat nakerreltavaa, eikä kaikkea ollut tarkoituskaan ymmärtää. Ehkä Zholdak naureskeli partaansa: tästäs saatte, jäärät.
Maidon ja jään symboliikka oli kouraisevaa. Zholdak osaa välittää ahdistuksen moniaistillisesti.
En tavallisesti pidä videotaiteen yhdistämisestä näyttämöön. Se vaikuttaa liian usein trendikkään itsetarkoitukselliselta. Nyt lähes tauotta taustalla pyörivä, mustaan ja valkoiseen luottava taltiointi kuitenkin toimi – vaikkei synkronissa ollutkaan, liekö ollut tarkoituskaan." Tätä te odotitte näkevänne", taltiointi viestitti. " Kuka tahansa olisi tehnyt tuollaisen."
"Mutta tämän minä teille annan", räikeä ja räiskyvä näyttämö vastasi.
Nykypäivää on myös se, ettei Jevgeni Oneginiksi kelpaa pelkällä upealla baritoniäänellä. Myös kropan pitää näyttää kymmenottelijan vartalolta niin, että sitä kelpaa esitellä hyppelemällä lavalla suurimman osan aikaa Dieselin lahkeettomissa kalsareissa ja ilman paitaa. Janis Apeinis täytti tämän mahdottomalta kuulostavan yhtälön.
Sopraano Tatyana Ryagusova on paitsi mestariluokan laulaja, myös lahjakkuus näyttelijänä.
Ja entäs laulajien liikehdintä! Poissa loisti pönötys.
Mihailovski-teatterin kuoro ja orkesteri olivat kuin unesta, enkä nyt tarkoita painajaista.
Jään hihitellen odottamaan murskakritiikkejä.
ps. Oopperan harrastajana olen verraten nuori, vasta vuodesta 1978, eli 35 vuoden ajan. Ilotulitus muuten jatkui vielä kotona, kun sain kuulla henkilökohtaisen jatkoaarian tosin pienin muunnelmin: kalsareiden kuminauhassa luki Calvin Klein eikä Diesel.

Näytit niille, J.K Rowling!

Olen ilahtunut, että J.K.Rowlingin salanimellä kirjoittama romaani sai hyvät kritiikit. Se oli jälleen merkki suhteettomasta leimaamisesta. Rowling kun ei olisi saanut muuttaa tyylilajiaan.
Rowlingin edellinen aikuisten romaani Paikka auringossa nimittäin arvioitiin ynseästi. Mutta se on mainio kirja – ja viihteellinen. Tyypit – karrikoitunakin – ovat uskottavia, pikkukaupungin tahmea ilmapiiri, toivottomuus ja ihmisten pikkusieluisuus ja oman edun tavoittelu on kuvattu tarkasti.
Rowling kirjoittaa ilman pelkoa. Peili lukijan kasvojen edessä on kirkas, ja jokainen henkilöhahmo tunnistettava. Paha ei saa palkkaansa, vaan porskuttaa.
Ihailen taas Ilkka Rekiaron suomennosta, joka vetää mukaansa. Jälkeäkään ei näy siitä, että kirja olisi kiireellä käännetty.
Harry Pottereiden ja kerättyjen miljoonien jälkeen menestyskirjailijalla on näköjään vielä aivan oikeaa elämää, ja oikeus näyttää ihmiset sellaisina kuin hän heidät oikeasti näkee.
ps. Tietysti tätäkin kirjaa, kuten useimpia, olisi voinut tiivistää sata sivua sisällön kärsimättä.

Nainen käy edelleen vessassa

19.7. bloggasin aiheesta, miten naiset ovat tänä kesänä innostuneet kirjoittamaan vessakäynneistään.
Linja näyttää pitävän, totesin eilen valtakunnan päälehdestä.
Minun on vaikea uskoa, että tämä vessankannen murtaminen edistää lasikaton murtumista, kuten ei Mika Ihamuotilan hehkuttama naisjohtajakoulutuskaan.
Nainen ei johtajana voi olla miestä empaattisempi muuten kuin juhlapuheissa. Tai jos yrittääkin olla, hallitus huikkaa äkkiä, että heihei.
Kopioita oomme kaikki, oomme kaikki.

Nimby = niin tuttu asenne

Jos joku väittää, ettei ole ollenkaan ahne, niin minä sanon, että hölöhölö.
Viedäänpäs tällainen hurskastelija marja- tai sienimetsään.
Aika kovaluontoinen täytyy ihmisen olla, ettei ala riistää mättäiltä kamaa, jota luonto ilmaiseksi tarjoaa.
Ja jos joku sanoo, että nimby-asenne (ei mun takapihallani) on hänelle vieras, niin hölöhölöt uudestaan.
Laitapa kesämökin nurkalle kuhkimaan thaimaalainen marjastaja tai kotikalliolle venäläinen onkija, niin saattaa olla lähimmäisenrakkaus koetuksella.
Pyhimystä on helppo esittää pääkaupungissa toimistopöydän ääressä tai puistopiknikillä kuoharia siemaillessa, totean katkerana tyhjentäessäni pakastimesta toissavuotisia syömättömiä marjoja, jotta sinne mahtuisi taas uusia, vastapoimittuja.

Sauna, viina ja pihka

Kai on tullut selväksi, että olen vakavasti riippuvainen saunomisesta?
Jopa näin vaatimattomasta huvituksesta seuraa rangaistus. Aamulla päänahastani löytyi muutaman neliösentin laajuinen outo, tahmainen kohta.
Ehdin kiskoa kelpo tukun hiuksia irti, ennen kuin haistoin kampaa. Kuusenpihkaa.
Saunan katossa oli pitkään kellinyt irtoamaisillaan pihkaläntti. Eilen se sitten oli päättänyt pudottautua juuri minun päähäni, enkä tuota edes nukkumaan mennessäni älynnyt.
Nettiä ei olisi millään haluttanut kertoa minulle ratkaisua pulmaan. Yhteys tökki ja tökki. Lopulta ohjeissa neuvottiin hoitamaan töhnä pois rasvalla tai käsidesillä. Minä tuputin ohimolleni kaapista löytynyttä Koskenkorvaa.
Ja tiedoksi, jos salainen intohimosi on joskus mennä hieromaan kuontaloa kuusen kylkeen, mutta seuraukset arveluttavat: Koskenkorva puhdistaa.
Koska pihkaa pidetään taas nykyisin suorastaan ihmelääkkeenä, minulla on ilmeisesti toistaiseksi hyvin terve pää. Oikeastaan kolminkertaisesti terve, koska sitä on hoidettu myös saunalla ja viinalla.

Nainen käy vessassa

Miehillä on kirjallisuudessa tapana käydä välillä tyhjentämässä rakkonsa tai krapularipulilla. Yleensä nämä toiminnot tapahtuvat kohdassa, jossa ei muuten tapahdu mitään, kirjailijan päässä varsinkaan.
Olen kesän aikana lukenut kolme eri kolumnia, joissa nainen käsittelee ruuansulatustaan ja vessaistuntojaan. Ehkä aihealue – takapuolen paljastaminen – on jotenkin kesäinen, muuten en osaa ymmärtää tätä yhtäkkistä innostusta kuvailla omia suolentoimintoja.
Olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että sekä kuninkaat ja jopa kiinalaiset käyvät vessassa. Jopa talvisin.
Mutta että naiset!
Huisin roisia.

Osta, osta – älä osta!

En ole mikään menneisiin hyviin aikoihin haikailija (vaikka kiihkeämmin kuin mitään haluaisin palata vuoteen, jolloin olin viisivuotias: kyseinen ikä on ihmisen parasta aikaa). Silti suu meni mutruun, kun mökin lehtilaatikkoa siivotessa vastaan tuli vanha, isosivuinen Hesari.
Että se näytti kiinnostavalta, ja jutut olivat niin luettavia, ja heh, tuoreita!
Joskus ennen vanhaan ajateltiin, että todellisin totuus löytyy Hesarin sivuilta.
Eilisessä lehdessä sivulla A5 Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Petteri Repo kannusti kansalaisia pienimuotoisesti elvyttämään eli ostamaan, ettei taantuma pitkittyisi.
Sivulla B3 Johanna Korhonen puolestaan suositteli hankkiutumaan turhasta roinasta eroon. "On opittava, että ihaninta on olla ostamatta mitään."
Säästäväisenä ja kansantalouden näkymistä huolestuneena kaipaisin nyt kipeästi synteesiä ja tarkkoja toimintaohjeita.
Kauhea ajatus, että Suomi romahtaa, kun minä vain tyytyväisenä möllötän kotona laihan lompakkoni kanssa ja joutessani lajittelen tavaroita kierrätykseen.
Ai niin, mutta eihän ole mitään niin vanhaa kuin eilinen lehti, siis ennen vanhaan ei ollut.
Nykyisin ei kai mikään ole vanhempaa kuin minuutti sitten lähetetty twiitti.

Lempeää teurastusta

Kirjojen lukeminen umpimähkään ei ole oikein vuosiin jaksanut enää tyydyttää. Siksi olen joka kesä niin sanotusti perehtynyt – eli huvittanut itseäni – lukemalla, ja välillä nylkemällä, yhden kirjailijan koko tuotannon peräperää.
Näin olen elänyt esimerkiksi Ruth Rendell -kesän ja Anne Tyler -kesän. Oli Mika Waltari -kesä, Aila Meriluoto -kesä, Ian McEvan -kesä ja viime vuonna Marja-Liisa Vartio -kesä. Kesät sisältävät myös kyseisten kirjailijoiden elämäkerta- yms. aineistoon tutustumista.
Odotin kuluvaa kesää hiukan jännittyneenä. En nimittäin ollut vielä juhannuksenakaan kyennyt päättämään, kuka olisi tämän suven nimikkokirjailija.
Parin harhaluodin jälkeen kohde varmistui: nyt on menossa Sillanpää-kesä. Takana ovat vasta novellikokoelmat ja kaksi romaania, joista Hurskaan kurjuuden luin nyt kolmannen kerran pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli opiskeluaikoinani, jolloin Sillanpäät kuuluivat tenttiaineistoon.
Riipuin jokaisessa täydellisessä lauseessa henkeä pidätellen. Mutta tähän loppuun kuitenkin onnen määritelmä Hiltusta ja Ragnarista:
"Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle."
Tulipa vain mieleen, kun luin uutista Saarioisten eläintenkuljetusautosta.
Eipä taida olla eläintä eikä ihmistä, joka onnesta hyristen rientäisi mestauspaikalle. Mikä olisi se sovelias tapa kuljettaa eläin teurastettavaksi? Metsäpolulla mutkitteleva jonomuodostelma, eräänlainen pyhiinvaellus?

Blogin saranat narisevat

Anteeksiantamaton, turruttavan pitkä tauko bloggaamisessa.
Luettelisinko syitä? Työt, helle, matkat, muutama lomapäivän rääpäle ja synneistä suurin, laiskuus.
Toisinaan mieleen juohtunut ajatuksentynkä on muutamassa minuutissa kuihtunut vaivaiseksi aikomukseksi ja mielihyvin suostunut jäämään muka tähdellisempien askareitten alle.
Kaikenlaista olen kuitenkin saanut aikaan: Avun kolumnini Venaa vähä, hei! löytyy tutusta osoitteesta
www.apu.fi.
Tuoreessa Hyvä terveys -lehdessä kolumnimainen tyyli yhdistyy asiantuntijahaastatteluun. "Missä on se railakas railakas nuori nainen, joka jaksoi juhlia aamuviiteen, ja jonka perään vihelleltiin autonikkunoista?" kyselen jutussa Viittäkymppiä ruuhkassa – enkä tarkoita kysymyksellä itseäni.
Nyt puuhastelen lempityötäni, saunan lämmitystä. Synkeät myrskynpuuskat ravistelevat puiden latvoja. Veden pinta on kuin grillissä tummunutta alumiinifoliota.
Erinomainen sää rasvata blogin saranoita, ehkä huokailla henkeä hyvin levänneeseen käsikirjoitukseenkin.