Rispaantunut timantti

"Blogiteksti ei ole valmiiksi hiottu timantti, vaan parhaimmillaan keskeneräinen ja rispaantunut."
Poimin oheisen Suomen Kuvalehden nettisivuilta. Kommentin on lausunut joko Jussi Lähde, Tuija Aalto tai Noora Shingler.
Olipa lausuja kuka hyvänsä, olen täysin eri mieltä.
Olipa kyseessä teksti kuin teksti, sen on parasta olla ellei nyt hiottu timantti, niin ainakin zirkoni. Sen verran kirjoitettua sanaa pitää jokaisen kunnioittaa tai sitten siirtyä kommentoimaan Suomi24:ään.
Rispaantunut teksti, olkoon julkaistu missä tahansa, rispaannuttaa niin kielen, mielen kuin sielun. Tämä keskeneräisyyden hyväksyntä näkyy jo monessa toiminnassa ympärillämme. Ei sen niin välii! Kyl huonompiki riittää! Kuha on vähä sinneppäi! Ei toikaa tee hyvi, miks mun tarttis? Ei täst mitää maksetakkaa! Mää vaa rovosoin. Ite olet rispaantunnu!
Rispaantuneita ihmisiä olemme jok´ikinen. Keskeneräistä ja rispaantunutta työtä ei pidä kenenkään hyväksyä, ei sellaiseen kannustaa eikä sellaisesta maksaa.

Sitä saa, mitä tilaa

Tapasin viikolla hyvin karismaattisen saksalaisen naisen. Yksi hänen elämänohjeitaan oli, että joka päivä pitää antaa jollekin tuntemattomalle ihmiselle jotain: hymy, kannustava lause, kaunis ele.
"Sen saa takaisin", hän vakuutti.
Supermarketissa intialainen pariskunta pähkäili kymmenien paahtoleipäpakkausten välillä. Päätin heti auttaa heitä.
"Mutta onko tämä varmasti paras?" he tinkasivat.
"Kyllä on", vakuutin (en tiedä paahtoleivistä tuon taivaallista, kaikki samaa möhnää).
"Mutta entä tämä?" "Se on kauraa. Kaura on ihan parasta", sanoin täydestä sydämestä.
Etnisten ruokien hyllyn äärellä jouduin puolestani itse miettimään, mitä ottaisin.
Hattupäinen miesasiakas lykkäsi käteeni purkin tikka-kastiketta.
"Ota tää. Loistava hinta-laatu -suhde. Soita perään, jos on valittamista."
Kiitin ja kuljin käytävää eteenpäin valaistuneena. Tosiaan: armeliasta apua lähimmäiseltä, sitä saa, mitä tilaa.
Viiden minuutin kuluttua ohitin taas leipähyllykön.
Intialainen pariskunta jatkoi siellä kinasteluaan. Kumpikin heristeli toiselle omaa paahtoleipävalintaansa. Hyvä etteivät mätkineet toisiaan niillä pötköillä päähän.
Kiersin kaukaa pois.
Kassalle en sanonut enää mitään.

Kusti polkee maailman laitaan

Sain meilin San Fransiscosta tuntemattomalta mieheltä.
Mies oli kaivanut esille yhteystietoni, sillä Itella oli postittanut hänelle minulle kuuluvan kortin.
Kortin päälle oli minun nimeni kirjoitettu ensin ja oikein, sen jälkeen yhden perheenjäsenen nimi väärin.
Kortin päälle oli liimattu lappu, jossa luki, että Itella on selvittänyt osoitteen 9.11.
Osoite oli selvitetty väärinkirjoitetun perheenjäsenen nimen mukaan, ja kortti päätynyt valtameren tuolle puolen.
Kortin kuoren osoitetiedoissa olivat oikein postinumeromme, kaupunki, katu ja talo. Siitä puuttui vain kaksinumeroisen ovinumeron viimeinen numero – ei siis juuri mitään. San Fransiscoon kortin saanut mies oli ennen muuttoaan asunut meistä korttelin päässä, mutta aivan toisella kadulla.
Älkää väittäkö, ettei posti muka aina löydä perille.
Kyllä löytää, varsinkin jos San Fransiscossa asuu ihminen, joka ottaa asiakseen toimittaa postin sinne, minne se kuuluu. Kiitokset hänelle! Joku toinen olisi vain heittänyt kortin roskiin.
Odottelen korttia nyt kiihkeästi. Mitkähän hauskat kekkerit ovat jääneet väliin? Kukahan pitää minua tollona, joka ei vastaa v.p. pyyntöön?
Minulla on myös identiteettikriisi. Onko minua olemassa? Asunko minä missään? Onko iso laitos päättänyt häivyttää minut kokonaan kartalta? Nimittäin myös muutama tilaamani aikakauslehti on kadoksissa. Ehkä niitä luetaan parhaillaan Kapkaupungissa.

Kipinkapin lukupiiriin

Jos osallistut  Iiris-lehden lukupiiriin, saatat saada palkkioksi uutuuskirjani Vanhapoika. Klikkaa linkkiä!

Onnea Finlandia-ehdokkaille!

Olen ehtinyt lukea vasta kolme ehdokaskirjaa: Riikka Ala-Harjan Maihinnousun, Pirjo Hassisen Populan ja Juha Seppälän Mister Smithin.
Tämän vajaankin otoksen perusteella ja presidentti Tarja Halosen kirjallista makua tuntematta arvelen voittajaksi Juha Seppälää.
Mutta Pirjo Hassisen tapa kuljettaa juonta ja piirtää ihmismieltä on aivan omaa luokkaansa. Popula on ajankohtainen, ajatteluttava ja synkkä romaani. Olen edelleen hiukan harmissani siitä, ettei hieno, monikerroksinen ja useamman lukemisen kestävä Kuninkaanpuisto (2004) saanut aikanaan Finlandia-palkintoa. Harva vanha asia jää näin jyrsimään.

Mihin mies käpertyy?

Apu-lehden numero 46 kolumnini luettavissa tästä linkistä.

Eka kerta

Miksi olen piintynyt tarkkailemaan nuoria naisia, vaikka he eivät juuri nyt liity mitenkään kirjoitusprojekteihini?
Ehkä se johtuu tv-sarjasta Teiniäidit, jota tuijotan silmät tapilla. Mielikuvituksen on syytä ottaa oppia todellisuudesta.
Kaikki ensimmäinen on edessä. Ensimmäinen ero poikaystävästä, ensimmäinen työhaastattelu, ensimmäinen oma liksa. Kaikki on ihmeellistä ja vaikeaa.
Entä sitten, kun tietää tekevänsä asioita viimeisen kerran?
Muistan sen melkein hartaan tunteen, kun juoksin viimeisen maratonini. Olin päättänyt, että se on viimeinen. En halunnut enää ylirasittaa kroppaani. Olin ymmärtänyt, että maraton oli sijaistoimintaa kirjoittamiselle. Olin päättänyt nauttia jokaisesta metristä ja painaa jokaisen askeleen mieleeni. Matka tuntui juhlalta. Tärkeämpi asia, kirjoittaminen, voitti.
Ensimmäinen kerta on pahin.

Muistaksää?

Teinityttö toiselle kaupan kassajonossa ruokatunnin aikana:
"Muistaksää kaaduinko mä viikonloppuna naamalleni vai pyllylleni?"
"Emmää muista. Mä olin kans niin kännissä."
Toffeepussi hihnalta mukaan ja takaisin oppitunnille. Ehkä jotain jää sieltä mieleen?

Tavallinen ei ole tylsää

Kirjailija on siitä kummallinen otus, että hän odottaa palautetta teksteistään.

Kaikki kritiikit eivät tietysti silmiin osu. Pyhäinpäivän Länsi-Suomi -lehdessä oli arvio Vanhastapojasta otsikolla "Tavallinen ei tarkoita tylsää".
Jaana Vieno kirjoittaa mm. näin:
"Kirjan vakavana pääteemana on yksinäisyys. Aiheestaan huolimatta Paavilainen ei vaivu synkkyyteen, vaan ote on hyvä ja eteenpäin vievä. Mukana on ironista huumoria, joka sai ainakin allekirjoittaneen tyrskähtelemään."
Olga K. kysyi kirjamessuilla, nauroinko itse Vanhaapoikaa kirjoittaessani. No en. Mutten tainnut varsinaisesti itkeskelläkään. Huumori on selviytymiskeino numero 1.

Kerrankin toimiva lehtiuudistus

Lehtiuudistus sitä, lehtiuudistus tätä. Hehkutusta puoli vuotta etukäteen. Lukija tuumii, että so what, onko tässä mitään muuttunut? Tavallisesti ei. Uudistuksen syy on yleensä se, että voitaisiin sanoa, että on tehty uudistus.
Aikakauslehtien tekijänä - ja tilaajana ja lukijana - ilahduin Suomen Kuvalehden uudesta ulkoasusta. En mielestäni nähnyt siitä yhtään ylimainostavaa mainintaa lehdessä (vai jäikö minulta jotain huomaamatta?) enkä mitään opastavaa "näin luet Suomen Kuvalehteä" -höpinää. Lehti luottaa lukijan fiksuuteen, ja se on nykypäivänä paljon se.
Ulkoasu tukee sisältöä. Lehti on selkeytynyt, jämäköitynyt, modernisoitunut ja tullut helppolukuisemmaksi ja houkuttelevammaksi, mitkä mielestäni ovat ulkoasu-uudistuksen tärkeimmät pointit.
Lisäksi Juho Salmisen, sähköisen journalismin kehittäjän, kolumni oli ilahduttava. Hänen laillaan haluan itsekin uskoa.