Puolitoista tuntia Hesarin parissa!

HS on näyttänyt taas voimansa: tänä aamuna kului 1,5 tuntia lehteä lukiessa, ja päivän aikataulu meni sen takia melkein myttyyn (enkä kaikkea ehtinyt edes lukea).
Lehdessä oli paljon elähdyttävää pientä purtavaa. Erikoisplussa Nyt-liitteelle, jonka uusi ulkoasu on suorastaan pelastanut. Repparille Ruhrin alueelta olisi suonut enemmän tilaa ja kuvia.
Viikolla taas eräässä konkaritilaisuudessa käytiin illallispöydässä kyselykierros uudistuksen herättämistä ajatuksista. "Niskoitteluun" ei kukaan viidestätoista kommentoijasta ollut vielä tottunut. Omat kommenttini taisivat olla kaikkein positiivisimmat.
Tänään eräässä virastossa jonottaessa lueskelin viime viikon Suomen Kuvalehteä. Katri Merikallion kolumni Minne katosivat hyveet? ilahdutti suuresti.
"Suomi voisi olla toisenlainen, jos työpaikkailmoituksessa johtajalta vaadittaisiin ansioiden ja kokemusten lisäksi rehellisyyttä, kohtuullisuutta ja reiluutta."
Kuinka moni nykyisistä johtajista mahtaa täyttää nämä edellytykset?

Miehen tyylillä

Lokakuussa ilmestyneestä Vanhapoika-kirjastani tiukkuu palautetta.
Keskipohjanmaa-lehden kriitikko on pitänyt aiemmista kirjoistani, mutta Vanhapoika ei häneen tyylillisesti kolahtanut. Kritiikki löytyy täältä.
Kirjabloggareita Vanhapoika sen sijaan tuntuu miellyttäneen. Juoni on vienyt mukanaan ja tragikoomisuus sekä henkilöhahmot ovat puhutelleet.
Monen lukijan mielestä kirja kestää toisenkin lukemisen.
Ihastuttavin kommentti tuli eräältä mieslukijalta: "Löit ällikällä. Voisit hyvin ryhtyä dekkarikirjailijaksi. Osaat kirjoittaa kuin mies!"
Ymmärsin, että kommentti oli tarkoitettu positiiviseksi. Suoranaisia dekkareita en kuitenkaan ole aikonut ryhtyä kirjoittamaan. Mutta yksiniitisesti tuumiskelevan miehen nahkoihin oli välillä hauska pujahtaa.
Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Lautasella kikkare luokatonta luomua

En malta olla jatkamatta suosimaani ruokateemaa.
Istun nimittäin ravintolassa ja tuijotan tyrmistyneenä lautaselleni. Kyseessä on ns. juustolautanen. Sillä nököttää kolme teelusikallisen kokoista "luomu"kikkaretta kymmenen sentin päässä toisistaan. Keskellä vatia on teelusikallinen "luomu"aprikoosihilloa – todennäköisesti peräisin viereisen ylihinnoitellun herkkukaupan hyllystä.
Annoksella on hintaa liki yhdeksän euroa.
Valmistan joka päivä – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta –  neljän hengen kotiruokapäivällisen. Väitän, että 20 eurolla saa neljälle laadukkaan ja herkullisen aterian (myös luomuna), jos viitsii hiukankaan fundeerata ostoksiaan, tarpeitaan ja menyytä. Okei, enemmän saa helposti menemään, varsinkin jos on kiire saada valmista. Toisaalta hummeriliemiäkään ei tarvitse alvariinsa keitellä.
Suomalaisissa ravintoloissa nykyisin tarjottavat annokset ovat hintaansa nähden luokattomia. Vuodessa pudotus on ollut roima. Ei ihme, että pop up -ravintolat ovat olleet niin suosittuja. Osaavatko ravintolakriitikot itse laittaa ruokaa ollenkaan? Tämä tulee mieleen arvioita lukiessa, kun itse kohtaa pettymyksen toisensa jälkeen.
Samalla rahalla kuin täällä ravintolassa pettyy, syö ulkomailla gourmetaterian.

Lehdistö = hyperaktiivinen häärääjä

Eilen Suomalaisen sanomalehtimiesliiton kiinnostava ilta Suomalaisella klubilla. Teemana oli ajankohtaisesti sanomalehtien tabloidisaatio ja lehdistön tulevaisuus.
Elina Grundström, Mikael Pentikäinen ja Matti Apunen alustivat, ja yleisö, joka koostui useammat kymmenet lehtiuudistukset kokeneista ja tehneistä media-alan konkareista, keskusteli innokkaasti.
Grundström ihmetteli aiheellisesti, mikä on tämä myyttinen suomalainen tavis, jolle lehtiä tehdään. Keinojen ja formaattien sijasta olisi aiheellista ryhtyä opiskelemaan substansseja.
Suomessa on maailman korkeakoulutetuimmat naiset. Mikä on heidän mediansa? Hyviä ulkomaanuutisia on maailma pullollaan. Nyt on vaarana lehdistön
irtautuminen suomalaisesta kulttuurista.
Matti Apusen mielestä lehtien pitäisi unohtaa kokonaan "henkisesti keskikokoiset rutiiniuutiset". Mutta mistä löytyy voimaa ja osaamista paljon peräänkuulutettuun analyyttiseen kirjoittamiseen?
Apusen mukaan lehdistö on nyt "hyperaktiivinen häärääjä, joka ei jaksa keskittyä olennaiseen".
Antti-Pekka Pietilä muistutti, että kun puhutaan laadusta, on syytä muistaa, että laatu on aina suhteessa kohderyhmään.
Hyvä pointti, joka tosiaan tahtoo suurimmilta kohkaajilta unohtua!
Kaikkiaan Hesarin uudistusta kommentoitiin keskusteluissa lähinnä sanalla "vaisu".
Lauantain lehdessä näkyi kyllä lupaavia läikähdyksiä, ja aikaa myöten lehti yltänee luettavuudessaan samalle tasolle kuin esimerkiksi Hbl tai monet tabloidkokoiset maakuntalehdet.
Apusen mukaan "ei tarvitse pitää koko lehdestä, riittää, jos siinä on kaksi hyvää juttua".
Sunnuntain Hesarin haastattelu Mikael Jungnerista jäi kyllä mieleen, mutta vastaavia syvähaastatteluja on julkaistu iät ja ajat kaikissa naistenlehdissä.
Valitettavasti niistä ei ole vieläkään kertynyt ansaittua sädekehää naistenlehtien ylle.

Alaston on aina kaunis

Avun numero 2/2013 kolumnini Mustia ei lasketa luettavissa klikkaamalla tästä.

Härkäviikot, nälkävuosi

Lantteja laskiessa muistojen tuulipukusiivet kahisevat toimittajaurani alkuaikoihin.
Oli ennätyksellisen kylmä kevät ja tilipäivään vielä viikko.
Olin täysin rahaton ja nälkäinen.
Vuokrahuoneen kaapista löytyi sentään pussillinen vehnäjauhoja ja suolaa. Sain väläyksen: teen ranskanleipää, johon tarvitaan nesteeksi vain vettä!
Aloin innossani leipoa. Pian paljastui paha leipurin moka: taikinaan oli ropsahtanut liikaa suolaa. Leivästä tuli syömäkelvotonta.
Seuraavan vuorokauden tein töitä nälässä. Kun taas tulin töistä kotiin, oven takana odotti yllätys: alakerran vuokraemäntä oli leiponut korvapuusteja ja jättänyt minulle niitä pussillisen. Söin pullia sekä illalliseksi että aamiaiseksi.
Lauantaina kaivelin kaikki taskunpohjat. Löysin 25 penniä. Niillä sai kioskista suklaakuorisen jäätelötikun. Muistan yhä, miten hyytävää oli nuolla pohjoistuulessa kylmää jäätelöä nälkäänsä.
Samana iltana matkustin junalla pummilla kotiin viikonlopuksi. Söin. En kehdannut kertoa äidille, että olin kärsinyt nälkää.
Tiistaina tuli vihdoin palkka. Illalla Seurahuoneen tarjoilija kantoi eteeni metsästäjänleikkeen ja gintonicin.
Syksyllä pääsin opiskelemaan alaa ja aloin pitää tilikirjaa punakantiseen vihkoon. Opintolaina tuntui riittävän vaikka mihin.

Kaksi vuotta ja katastrofi

Kun katselee oheista maisemaa kaulaansa myöten avannossa, mieli rauhoittuu ja siihen alkaa erittyä kiinnostavia kysymyksiä työelämästä.
Kuten vaikkapa, että
 1) Millä viisaudella yritysvalmentajana voi työskennellä ihminen, jolla ei itsellään ole kattavaa kokemusta yrityselämästä? Toki ulkopuolelta näkee kirkkaammin, mutta pelkästä teoriasta ei ole apua, kun pitäisi ymmärtää se monimutkainen lonkeroinen möhkäle, jonka sisällä ihminen yksilönä räpistelee ja yrittää vuorovaikuttaa toisten kaltaistensa kanssa ja saada aikaan jotain tulosta.
Tai
2) Jos cv:ssä entisaikaan oli paljon kahden vuoden työsuhteita, se oli selvä merkki siitä, että tyyppi on ollut kykenemätön tehtäviinsä tai työskennellyt itselleen sopimattomassa duunissa. Vaikka nykyisin eletään 140-merkin twiittiyhteiskunnassa, ei bisneksessä kahdessa vuodessa edelleenkään ehdi saada aikaan muuta kuin korkeintaan katastrofin.
3) Nuorelle ihmiselle on ymmärrettävää ja (pitäisi olla) luontaista ajatella vuositolkulla eteenpäin ja uskoa tulevaisuuteen. Samalla tavalla minusta on kypsymisen merkki, jos keski-ikäinen ihminen osaa elää nykyhetkeä, eikä mitään sitku-elämää: kun lapset ovat muuttaneet kotoa...kun laina on maksettu...kun olen eläkkeellä...

Nousen vedestä, huokaisen syvään, jätän maiseman, menen koneelle ja alan elää nytkua.

Ylen kaunis kakku

   Uudenvuoden vastaanottajaiseni muuttuvat yhä huikeammiksi. Nyt makasin sohvalla ja katsoin FST:ltä, miten tanskalainen Rikke leipoi nougattorttua. Mette valmisti muutaman cookien ja ajoi Rikken luokse. Naiset keskustelivat pitkään Rikken aikaansaannoksesta.
   Sitten Mette huristeli taas kotiinsa ja valmisti nougattortusta oman, parannellun versionsa. Opin ohjelmasta sen, että kakun kuorrutteesta tulee sileä, kun sen tasoittaa kaasuliekissä kuumennetulla veitsellä, ja että kaarevat suklaaristikot syntyvät kakun päälle koristeeksi, kun ne jähmettää pakastimessa kylmenneen kaulimen päällä. Kumpaakaan tietoa en aio käytännössä kokeilla.
   Tästä kiehtovasta ohjelmatarjonnasta päästäänkin kätevästi Yle-veroon, joka kiukuttaa, periaatteessa.
   Miksei samantien keksitty Yle-boksia, joka liitettäisiin telkkariin? Se olisi tavallinen peltitoosa. Kun toosaan pudottaisi lantin, voisi katsella määrätyn ajan haluamaansa ohjelmaa, Yle-peep -showta.
   Säännöllisin väliajoin kodeissa kiertäisivät Yle-veron kerääjät, jotka tyhjentäisivät boksin kuten ennen tyhjennettiin parkkimittarit Helsingissä.
   Näin Yle-verolla olisi myös merkittävä työllistävä vaikutus.
   Jännittää, millaisen kakun presidentti ihan kohta leipoo.