Se oli hirvenmetsästys

Tai oikeammin metästys. Tai sitten mehtuu.
Elämäni ensimmäinen hirvenmetästys oli unohtumaton kokemus.
Tuskin pystyisin yhtä täydelliseen käsikirjoitukseen kuin mitä päivä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa tarjosi. Draaman kaari säilyi koko kymmenen tunnin ajan.
Aamu oli kolea, pitkästyttävä ja täynnä vihmovaa sadetta.  Väliajalla paistui makkara. Tulen räiske vaihtui raastavaan odotukseen metsikössä. Baletin loppuhuipennus syntyi viimeisen tunnin aikana aivan uusissa lavasteissa pellon laidalla. Koira haukkui kireästi, kun hirviäiti ja vasat laukkasivat kellanruskeassa koivikossa.
Vaelluskenkien juoksua läpi savisen pellon. Sitten hiljaisuus, jossa ruohonkorsikin huusi.
Minulla oli lukemattomien vaatekerrosteni alla jäätävän kylmä. Silti tunsin, miten kainalosta kirposi muka kaksi vuorokautta pitävän antiperspirantin alta yksinäinen hikikarpalo. Se juoksi hiirenä pitkin käsivartta.
Jännitys, toivo, pelko, ahdistus, pakokauhu, epätoivo, katumus, tilanteen armoille joutuminen  – ennenkokematon herpaantumattomien tunteiden skaala alkoi aamun lapsellisesta toiveesta, että saataisiin jotain saalista. Se päättyi iltapäivän kaikkea elämää puolustavaan viettiin.
 Ei sellaista täristystä missään teatterissa koe.
Tätä pitää hiukan pötsissä sulatella.
Hieno päivä: Kiitos Pasi, joka pidit koko ajan tasalla jatkuvasti muuttuvassa käsikirjoituksessa, kiitos erehtymätön dramaturgi Jukka, luotettava johtaja Vesa ja kumppanit. Unohtamatta herra X:ää, joka ilmestyi metsään kuin deus ex machina  ja paljasti puheillaan, että aseita vaarallisempia ovat toisiaan suvaitsemattomat ihmiset. (Hra X: Vaikka niin arvelit, en ole venäläinen, en saksalainen, en mulatti, enkä tappaja – mutta kannattaa kai varmuuden vuoksi vihata ihan kaikkea.)

Jukka ja Rape matkalla kohti tuntematonta.

Tässä on kuulemma jälki. Minä näin vain apiloita.

Toki teräasetta tarvitaan. Pasi veistää kännykän liitintä sopivaksi. Myöhempiä puukkokuvia en julkaise.

Vasan viimeinen matka.

Satulaan sun nostan, kulta!

Tämä ei ole sisustusblogi, mutta kirjoittaja joutuu miettimään myös työolojaan.
Etätyöhön rohkaistaan. Kahviloissa on (muka) mukava työskennellä. Kun tekee töitä kotona, voi kirjoittaa vaikka sohvannurkassa löhöillen. Meillä rakkain työpaikka näyttää olevan keittiön pöytä, jossa välillä on yhtä aikaa kolmen läppärin työpiste.
Niska- ja selkäsäryt ovat tuttuja jokaiselle kirjoitustyötä tekevälle. Jos työsuojeluvaltuutetut näkisivät, millaisissa olosuhteissa useimmat etätyöläiset kirjoittavat, he patistaisivat nämä heti takaisin työpaikan pulpetin ääreen.
Kesällä sain viimein oman etäpisteeni järjestykseen.
Ihminenhän on skeptinen kaikkeen uuteen, ennen kuin itse kokeilee. Ex-työkaveri kehui Salli-satulatuolia maasta taivaaseen: selkäkivut katosivat ja sairaslomat loppuivat. Ok, tuumin, mutta noin erikoinen systeemi ei käy minulle, hamstring-jännekin kun on leikattu jne.
Kahden kuukauden Salli-elämän jälkeen en vaihtaisi entiseen.
Sähkösäätöisen työpöydän ääressä voi työskennellä vaikka seisten (eikä enää istua itseään sairaaksi!). Katson jopa telkkaria istuen satulatuolilla.
Niskakipu hävisi viikossa. Harjoitin tietysti tutkivaa journalismia, ja palasin muutamaksi viikoksi takaisin entiseen systeemiini. Sen seurauksena sain hartiat takaisin jumiin.
Ei varmasti ole sattumaa, että esimerkiksi terveysalan ammattilaiset luottavat satulatuoliin.
ps. Työpöytä on siivottu kuvauksen ajaksi. Enkä laita inhorealistiseksi vertailukohdaksi toista työpistettäni.

Design-viikon kunniaksi

Puolet painetuista lehdistä häviää viiden vuoden sisällä. Printtimedia katoaa kymmenessä vuodessa. Kohta ihmiset lukevat vain e-kirjoja, jos lukevat kirjoja ollenkaan.
Päivittäin uhkakuvat painetun sanan katoamisesta tihenevät.
Kun parikymmentä vuotta sitten selasin sisustuslehtiä, murisin kiihtyneenä, koska sisustusratkaisut eivät sisältäneet yhtään kirjahyllyä. Ihmettelin asiaa tutulle sisustussuunnittelijalle. "Kirjahylly on niin vaikea ja ei-kuvauksellinen huonekalu", hän perusteli. Mielestäni väite sisälsi piiloviestin, että kirjat sinänsä ovat vaikeita ja tarpeettomia. Lehtikuvassa esiintyy edukseen vain coffee-table valokuvaopus.
Jos sisustusjutuissa nykyisin näkyy kirjahylly, se on hento vänkyrä, joka kestää parin vihkon painon, tai sitten kirjat on koottu vaikuttavaksi tilataideteokseksi, josta ei voi poistaa yhtään nidettä koko pinon romahtamatta uskalikon niskaan.
Nyt tuijotan mietteliäänä seinän peittävää kirjahyllyäni (ei, kaikki kirjani eivät todellakaan mahdu siihen), jonka teetin viitisentoista vuotta sitten, rakkaiden kirjojeni ikuiseksi leposijaksi.
Kun viimeksi muutimme, ensimmäinen kriteeri oli löytää huone, jonne mittatilaushylly kaikkineen sopisi. Viisi koulupoikaa pestattiin aakkostamaan kirjat taas järjestykseen. Jo silloin oli hankala löytää divaria, joka ottaisi vastaan käytöstä poistetut kirjat.
Yhä kun haluan kiihkeästi lukea jonkin uuden kirjan, ostan sen. Vähemmän kiihkeitä ja vanhempia lainaan kirjastosta. Joskus divarista löytyy klassikko, jonka ehdottomasti vielä tarvitsen.
Kirja on mielestäni design-esine, jos mikä.
ps. Olen siis vieraillut Habitaressa, ja aion jatkaa aiheesta.

Härän sydän

Kävin tosi upeassa taidenäyttelyssä. Se on avoinna enää yhden päivän, ja suosittelen kiirehtimään: Tästä näyttelystä kukaan ei voi sanoa, että ei kosketa minua, en ymmärrä.
Kyseessä on tiedekeskus Heurekan Body Worlds, jossa plastisoidut ruumiit ja elimet viestivät siitä, mitä kannamme mukanamme.
"Miten tää kaikki mahtuu meidän sisään?" koululaisryhmä taivasteli.
Samaa ihmettelin minäkin. Tuollaiset mötikät, maksa ja sydän, seitsemän metriä suolta, keuhkot ja mahalaukku...Mitä pitemmälle näyttelyä kulki, sitä kauheammalta tuntui ajatus siitä, kuinka pahoinpitelemme itseämme väärällä ruualla, juomalla, liikunnan puutteella, tupakoinnilla.
Sikiön kehityksen äärellä olisi helppo kääntyä abortin vastustajaksi.
"Katso, noin ohut on aivokuori. Se ei kestä kovia kolauksia", yksi isä opasti pikkupojalleen.
Ihmiskehon lihakset, verisuonet, hermot ja jänteet liikuttivat minua syvästi.
Tästä lähtien tiedän, mitä kadehdin: härän sydäntä.
Ja nyt menen syömään jotain rasvaista ja makeaa.

Tsehov = cool, Dostojevski = hot

Yliopistolla alkoi hieno dialogisarja, jossa emeritusprofessori Pekka Pesonen keskustelee tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden kanssa venäläisestä kirjallisuudesta.
Eilen ensimmäisenä vieraana oli selkeäsanainen Pirkko Saisio, ja aiheena olivat Tsehovin novellit (kirottua, en taas löydä hattua ässän päälle, jääköön lakitta!).
Saisio kertoi lukevansa samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tsehovin novellit ovat hänelle tuttuja jo lapsuudesta. Tosin hän heitti, että silloin hän tuskin erotti Tsehovia Viisikoista. No, tuohon en usko.
Hän kuvaili Tsehovin tyyliä viileäksi, Dostojevskia kuumaksi.
"Dostojevskin romaaneissa käydään niin kuumia keskusteluja, että koskaan ei tiedä, mihin ne vievät. Siksi hän on mielestäni nuorten ihmisten kirjailija", Saisio sanoi.
Tsehov ei ole vain tunnelmointia, kaipausta ja raukeutta, vaan illuusiotonta ja tarkkanäköistä kirjallisuutta vailla kyynisyyttä. Hän aloittaa kertomuksen usein siitä, mihin toiset sen päättäisivät.
"Tsehov on ajankohtainen itseanalysoivan yhteiskuntaluokan jäsenenä. Suuri kirjailija on hän, joka löytää ajan sairauden."

Hyvästi, Silta

En aio ryhtyä seuraamaan Sillan toista tuotantokautta. Tosiasiassa jätin väliin jo ykköskauden viimeisen jakson.
Olkoon miten hyvin tehty tahansa, tunnustan, etten pitänyt koko sarjasta. Katsoessani vääntelehdin sohvalla ja nurisin, että tämä ei ole minulle.
En kiintynyt sarjaan, koska en pitänyt yhdestäkään sen henkilöstä. Keneenkään ei tehnyt mieli samaistua tai tutustua, päinvastoin kuin Vallan linnakkeessa, jossa kaikki tyypit – epämiellyttävistä ominaisuuksistaan huolimatta – olivat kuitenkin inhimillisiä. Sillan tyyppien käyttäytymisen motiivit eivät ainakaan vielä ole käyneet ilmi.
Vähemmän tv-sarjoja, enemmän oikeita kohtaamisia todellisten ihmisten kanssa.

Me työn sankarit

Olen ollut viime päivät a) kiukkuinen tai b) pöllämystynyt monista eri asioista. Postauksen aiheita on kertynyt päivää päälle muutamia, mutta kun niitä tulee kasoittain, en ehdi aloittaa ennen kuin uusi ryysii niskaan.
En ole edes varma siitä, onko kiukku hedelmällinen olotila. Tuskin. Haluaisin niin kiihkeästi olla yltiöpositiivinen.
Ihan viimeksi minua on kiukuttanut työntekemisellä kehuskelu. Ihan niin kuin minkä tahansa työn tekeminen ei olisikaan normaali olotila, vaan olisi jotenkin sankarillista vaikkapa kirjoittaa lentokoneessa (ihan huimaa!) muistamatta, että siellä tekee töitään muun muassa lentohenkilökunta. Eikä mielestäni ole mitään ihmeellistä siinäkään, että ryhtyy työskentelemään sen jälkeen, kun lapsi on raijattu päivähoitoon.
Muistuu mieleen muuan entinen toimittaja, joka yritti kerjätä työnantajaltaan ylityölisää. "Minähän ideoin työmatkoillani joka päivä bussissa!" hän taivasteli meille tolloille, jotka emme ymmärtäneet rahastaa jokaisesta aivon raksahduksesta.
Oikeassa hän oli siinä, että bussinpenkki on luovempi paikka ideoida kuin ikkunattoman karsinahelvetin neuvottelupöytä.
Tykkäsin kovasti Kari Hotakaisen kommentista Kuukausiliitteen jutussa: ei työpisteen tarvitse olla viihtyisä.
Mutta ei minua silti haittaisi, vaikka omani olisikin. Siitä lisää tuonnempana.

Kolme luettua

Muutama kirja luettu:
1. Viimeinkin sain käsiini Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina.
Tässäpä erinomainen, rohkea ja tarpeellinen kirja. Jensenin toimittajan tarkkuus välittyy jokaisesta lauseesta. Hän ei säästele itseään, vaan päästää lukijan lähelle. Niin lukijan myötätunto kasvaa tarinan mukana. Omakohtainen tietokirja toimii tehokkaasti kuin romaani ja jää elämään mieleen. Hienoa työtä.
Kenelle? Suosittelen paitsi muistisairaiden omaisille, myös jokaiselle, joka kuvittelee elävänsä yli viisikymppiseksi.
2. Martti Huhtamäen Mara puhuu omiaan.
Entisen Ilta-Sanomien pitkäaikaisen päätoimittajan muistelmat tietysti kiinnostavat. Ensin minä-keskeisyys ärsyttää, mutta lopulta nostalgiset muistot tempaavat mukaansa. Mitään ennen kuulemattomia "alan" juoruja tai paljastuksia kirjasta on turha hakea. Omat empatiansa ja antipatiansa Mara kertoo avoimesti – mutta ei välttämättä, mikä niihin on aikoinaan antanut aihetta.
Kenelle? Toimittajille, jotka muistavat, millaista oli 1970- ja 1980-luvuilla. Nuorille toimittajille muistutukseksi, millaista oli median mahti ennen.
3. Yksi novellikokoelma. Olen niin kiltti ja täynnä myötähäpeää, etten laita tähän edes kirjan enkä kirjoittajan nimeä.
Kenelle? No, ei ainakaan minulle.