Se on sitten kevät 2.

Huhtikuussa parasta: Vielä paljaat puiden oksat ja Se Sininen, kevättaivas, olkoon vaikka kylmä, lähes

samaa sävyä kuin Pyhän Nikolauksen katedraali tai taivas Mihailin puiston takorauta-aidan takana. Oksat näyttävät kietoutuvan sen kukkakuvioihin.
Samaa sinistä olivat lastenhuoneen seinät, nyt jonkun toisen piiloon maalaamat; samaa sinistä risti kaulakorussani.
Huhtikuun sininen koura kaiken yllä.

Ilman sinua

Kuuntelin viime viikolla Alla Pugatsovan laulaman б е з  м е н я eli Ilman sinua. Se tunkeutui päiväkausiksi matona kaivelemaan korvaa, mutta miksi kutsutaan ilmiötä, jossa elokuva tarraa silmään? Valistakaa minua.
Ehdin nimittäin viimein katsomaan Michael Hanekenin elokuvan Rakkaus. Sen jokainen yksityiskohta jäi riipomaan: käden asento, kirjan sivun liike, viinitilkka pullon pohjalla, sohvalle myttääntynyt torkkupeitto. Äänimaailman pienimmistäkin rapsauksista puhumattakaan.
Vieressäni istuva iäkäs mies pyyhki kyyneleitä useaan otteeseen. Loppuminuutit hän nyyhkytti kämmenensä suojassa.
Leffateatterista poistui hiljainen joukko. Meidänkin seurueeltamme taisi mennä kymmenen minuuttia, ennen kuin kukaan pystyi sanomaan mitään. Happea piti vetää syvään. Elokuva jatkui silmien edessä ja kaiversi syvältä omia muistoja – tai omaa tulevaisuutta.
Suosittelen katsottavaksi vain erittäin tasapainoisessa mielentilassa ja elämänvaiheessa, jolloin kestää sen, että ravistetaan tarvittaessa.

Miesten juttuja, khi-hi-hi

Joku vanha femmari minussa herää, kun lueskelen itseäni nuoremmille naisille suunnattuja lehtiä.
" X. kiittelee miestään siitä, että on saanut käydä lenkillä niin paljon kuin huvittaa."
Tota, että mieheltä pitää kolmikymppisenä niinku ihan saada lupa sille, pääseekö lenkille? Ja sitten miestä pitää siitä armonosoituksesta kiittää?
"Punttien nostelua on ennen pidetty miesten juttuna, mutta nyt ihan tavallisetkin naiset ovat innostuneet pumppaamaan rautaa. Tai pitäisikö sanoa uskaltautuneet."
Tota, siis milloin ennen? Viime vuosituhannelle, 1960-lukuunko tässä viitataan? Kysyy ihan tavallinen nainen, joka on kolistellut puntteja viimeiset 30 vuotta ja jonka mielestä saleille on sinä aikana uskaltautunut koko joukko yhtä tavallisia naisia kuin miehiäkin.
Nerous piilee yksityiskohdissa. Samoin tasa-arvo.
Joskus tuntuu, että hitto, minkä eteen olen yrittänyt paiskia hommia koko elämäni? Että pitäkää hyvänänne, epätasa-arvonne. Kuka mahtoikaan muuten joskus keksiä termin naisten punnerrus?

Panu ja Katri

Lavatähti ja kirjamies on sitten suoritettu.
Media-alalla työskentelevänä ja lovestooria ammatillisesti sivusta seuranneena aihe tietysti kiinnosti.
Panu Rajalan tekstiä lukee aina mielellään. Olen syvästi ihastunut Mika Waltarin, Aila Meriluodon ja Juhani Ahon elämäkertoihin, enkä aikoinaan voinut ymmärtää, miksi Enkeli tulessa nostatti niin hirmuisen kielteisen kohun.
Jos tästä kirjasta löytää kohkaamista, omaa kyllä ihailtavan mielikuvituksen. Niin että sikäli innokkaat nuuskijat kokevat pettymyksen. Mutta taitavasti kirja on markkinoitu, onnittelut siitä.
Armottomammin ja enemmän, omat heikkoutensa tunnistaen ja tunnustaen Rajala itseään Lavatähdessä ja kirjamiehessä suomii kuin Katria. Vieläkään en oikein ymmärrä, miksi rakkaus heidän välillään syttyi, mutta ymmärtääkö sen syntymistä kukaan? Rakkauden täytyy ylipäätään olla suoraan ufosta.
Sen sijaan molemminpuolinen mustasukkaisuus värittää suhdetta. Katri on mustasukkainen Panun herkkyydelle naisiin, Panu puolestaan Katrin valtavalle kansansuosiolle. Kiinnostavasti kirja valottaa kummankin suhdetta julkisuuteen.
Näin myös Hjalliksen tv-haastattelun Panu Rajalasta. Päällimmäiseksi jäi tunne, että siinä kaksi äijää myhäillen setvii keskenään, kummalla on ollut enemmän syrjähyppyjä molempien vähätellessä omiaan.
Kuvitelkaa tv-ohjelmaa, jossa pari kuusikymppistä naista pohdiskelisi samaan tapaan elämänsä miehiä: toinen naisista patsastelisi urheiluelämän vaikuttajana ja toinen olisi vakavasti otettava kirjallisuuden tutkija ja kulttuuripersoona.
Hohhoi. Ei tulla näkemään.