Tykkään, Jukka Ukkola!

   Aloitan Suomen Kuvalehteni lukemisen aina lehden takaosasta. Jukka Ukkola ei petä koskaan, ja viime viikon pakina oli erityisen herkullinen. Olen juuttunut lukemaan sen joka ilta uudelleen, enkä voi olla yhä uudelleen nauramatta oivallukselle.
   Aiheena on voimassa oleva sotilasdoktriini, jonka mukaan Suomi pystyy puolustautumaan 15 minuuttia, jos vihollinen hyökkää maahamme. Mitä tekisit tuon viimeisen varttitunnin ajan?
   Ukkola pohtii, että uutisten alun ehtisi vilkaista, jos siellä vaikka olisi jotain Pekka Himasesta, Heidi Hautalasta tai Katri Helenasta. Mutta perinteen mukaan pitäisi laittaa kahvi valumaan ja jättää hella päälle, jotta voisi sitten evakkoreessä päivitellä, että sinne jäip. kahvit jäip tulelle ja tikipoksi auki.
   Lopulta olisi aikaa enää kaikkein tärkeimpään, eli viimeiseen twiittiin ja Fbook-päivitykseen: "Lähtee sotavankeuteen. Ei tykkää."
   "Silloinpa jo kuuluukin pahaenteistä rautasaappaiden kolinaa porstuasta ja väliovesta alkavat säleet lennellä..."
   Eikun tykkään! Ja nyt lukemaan Panun kirjasta Katri Helenasta.

Olla olevinaan

Harmillisen vähälle käytölle on nykyisin jäänyt suomen kielen ilmaisu "olla olevinaan". Itsensä markkinointi, kehuminen ja tekemisillään retosteleminen kun on maan ja länsimaisen maailman tapa.
"Olla olevinaan" on kuitenkin jotain ihan muuta kuin pätemisen halu ja myyntityö. Se on paljon hienovaraisempaa ja vihjailevampaa ja on käyttävinään pohjanaan sivistystä, olevinaan.
Pitää itseään muita parempana – mutta on kuitenkin niin epävarma, ettei luonteva oikea minä tunnu ihan riittävän.
Näitä tuumailin, kun lyhyen ajan sisällä törmäsin kyseiseen ilmiöön sekä lihallisena, tekstissä että tv-ohjelmassa.
Sitten ilahduin, kun sain rohkaisevan viestin menestyneeltä kirjailijakollegalta. Hän oli lukenut Vanhanpojan (muiden kirjojeni lisäksi) ja kannusti minua kirjoittamaan yhä, lisää. Kiitos, juuri tuota tarvitsin.
Kollega, joka on kokenut kolhut, nousut ja tappiot, tietää, miltä toisesta toisinaan, useimmiten, tuntuu. Kun ihminen on todella saavuttanut jotain, hänen ei tarvitse enää olla olevinaan. Silloin voi olla, jaksaa tukea toisiakin. Ja kirjoittaa.

Hölmölläkin lie sielu

   Kyllä vieraassa paikassa on joskus hölmö, mutta eikö niin saakin? Kuljin Pushkinin kotimuseon ohi kolmesti, ennen kuin äkkäsin, että valtavassa tammiovessa on juuri korkuiseni mentävä suljettu ovi.
Löysin lippukassan ja kiipesin kiviportaat viidenteen kerrokseen. Siellä kiukkuinen pelkkää venäjää haastava vahti – ainoa epäystävällinen henkilö koko viikkona – hätisti minut ulos. Sain selvää sen verran, että olin väärässä paikassa, enkä tervetullut tähän kirjallisuusmuseoon. Hän myös paheksui kehnoa kielitaitoani.
Vaatenaulakon täti sentään jaksoi hymyillä ja viittilöi pihan yli kellariin oikeaan paikkaan. Aula kuhisi koululaisryhmiä.

Hauskinta koko kierroksella oli, kun edelläkulkevan teiniryhmän viisi poikaa saivat armottoman hihityskohtauksen kesken oppaan selostuksen. Harmitti, että syy ei selvinnyt minulle.
Kun katselen omasta työpisteestäni vastapäisen talon kattoa, en ole varma, soljuisiko teksti yhtään sukkelammin, vaikka makailisin Pushkinin nahkasohvalla pölyisten kirjavallien ympäröimänä.
Muuten kulttuurianti on ollut ylenpalttinen. Sulateltavaa riittää muussakin kuin rahkapiirakoissa.
Talvi naapurin kulttuurikaupungissa kirskuu ytimissä asti. Lämmikkeeksi tarvitaan litroittain vihreää teetä. Turkkeihin kietoutuneita kaupunkilaisia ei tule mieleenkään paheksua: turkis on ainoa materiaali selviytyä sulana pakkasesta, viimasta ja kosteudesta.
Henkeäsalpaava kauneus ja ankara historia murtavat sydämestä pieniä murusia. Ne ratisevat kuin jää Nevassa. Tuuli avaa tietä suoraan sieluun.

Hienoin viisauden laji

8-ое марта ! Hyvää naistenpäivää!
Olen päättänyt lopettaa Yle-verosta kitisemisen. Maksan sen ilomielin siitä hyvästä, että Ville Haapasalon seikkailut Venäjällä jatkuvat taas ensi talvena. Suomensukuiset kansat 30 päivässä oli niin hieno, että jokaista maria ja udmurttia tulee ikävä.
Sitä paitsi hätäkös minulla on veroja maksaa: Tänä aamuna heräsin tekstariin, jonka sain freelotto.comista. "Congrats your mobile number has been selected as winner of £1,000,000." Ei olisi tarvinnut muuta kuin näppäillä freeloton numero. Haluaisitko sinä sen? Olen antelias, voin lähettää.
Nyt teen naistenpäivän kunniaksi nolon tunnustuksen. Elettiin netin alkuaikoja. Ruutuun lävähti yhtäkkiä banneri, jossa luki seuraavat congratsit: " Onneksi olkoon! Olet miljoonas kävijä sivuillamme (en edes ollut niillä sivuilla). Olet voittanut risteilyn kahdelle Karibialla, liput Disneyworldiin ja majoituksen hotellissa! Soita kahden minuutin sisällä numeroon..." Sekunnit alkoivat juosta ruudussa.
Mikä ihana ylläri perheelle! Arvatkaa, kuka näpytteli numeron ulkomaille? Kun puhelua, ylitsevuotavia onnitteluja ja vedätystä oli kestänyt jonkin aikaa, totuus alkoi valjeta. Suljin luurin vähin äänin, entistä köyhempänä.
Pari viikkoa pikavoittoni jälkeen lapsi riemuitsi netin ääressä: " Äiti, mä oon voittanut 1000 euroa! Mun pitää vain soittaa tällaiseen numeroon..."
Onneksi lapsella on niin viisas, tietäväinen ja järkevä äiti, ettei mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan.
Ei sitä sentään kaikenlaisiin kotkotuksiin pidä uskoa.
Todellinen sukupuolten tasa-arvo vallitsee silloin, kun tyhmyys on myös naisille sallittua.

Pieni paasto tekee hyvää

Paastosin kymmenen päivää: en lukenut yhtään blogia, en twiittiä, enkä vastannut sähköposteihin.
Elämä tuntui ihmeen kirkkaalta, selkeältä ja tilavalta. Näin enemmän ja vapaammin, mielessä asui rauha.
Viikkoon en kirjoittanut mitään – ja viikko kirjoituspaastoa on minulle käsittämättömän pitkä aika.
Sen jälkeen tuntui mahtavalta kumartua koneen ylle sormet vapisten.
Olin puhdistautunut.
Paitsioon jääneet blogit ja twiitit suoritin lukutuokiona yhden iltapäivän aikana. Näkökenttä tuntui heti kapeutuvan. Kuinka selviäisin ilman kaikkia näitä hätäisiä kommentteja, itsekeskeisyyttä ja päiväperhonokkeluutta?
Hyvin, näköjään.
Sen sijaan luin lentokentällä innoissani kaksi päivää vanhaa Hesaria. Jokainen uutinen kiinnosti. Olisin niin halunnut keskustella niistä – mutta nehän olivat ilmeisesti jo auttamattomasti vanhentuneita.

Kuva olis kiva

Kävin esittelemässä kuukauden kestänyttä flunssaani maailman toisella laidalla. Yskin vatsalihakseni riekaleiksi. Ääni rohisi kuin espresso mutteripannussa. Syrjäkylissä sain asiaankuuluvaa empatiaa ja sääliviä katseita: "You ale veliveli sick?"
Miljoonakaupungissa kohtelu oli toinen.
Sain megapahan yskänkohtauksen hotellin kattoterassilla. Raahauduin yökkimään tuonnemmaksi väkijoukosta. Räkä valui nenästä, vesi juoksi silmistä, limamöykyt lentelivät suusta.
"Madame", kuului äkkiä ystävällinen ääni viereltäni.
Käännyin kasvot kyynelissä katsomaan, kuka ystävällinen taivaanlahja halusi ojentaa auttavan kätensä.
Siinäpä japanilainen neito törkötti minulle kameraa: "Can you take a picture?" Neito asettui valmiiksi poseerausasentoon.
"Just a moment", sain kähistyä.
Jatkoin yskimistä kaksinkerroin noin kolme minuuttia. Neito pysyi vierelläni, kunnes tokenin sen verran, että pystyin näppäämään hänestä pari kuvaa, minkä jälkeen viimeistelin kröhinäni ja luikin vessaan pyyhkimään turvonneet kasvoni.
 Onneksi en tukehtunut. Olisi jäänyt foto ottamatta.