Herätys!

Herään kello kuusi kun jonkun kännykkä hälyttää terävästi ja tasaisesti. Vielä olisi tunti aikaa nukkua. Kuka pirulainen on valinnut tuollaisen herätyssignaalin ja miksei se piru näppää sitä sammuksiin?
Kavahdan kiukkuisena istumaan.
Outo hälytys onkin kottaraisen niin sanottu huilu ikkunan takana. Vielä ei ole keksitty kaukosäädintä, millä sen saisi vaikenemaan.
Kun lentokone on laskeutunut, matkustajat räpläävät heti kännykkänsä auki.
Finnairin koneessa ei enää soi Nokian tunnari. Sen sijaan Norwegianin koneessa Nokia kaikuu kaanonina.
Onko kyseessä
1) se, etteivät ihmiset halua laittaa kaikkia munia samaan koriin?
Vai
2) varakkaat lentävät Finskillä ja käyttävät iPhonea, mutta Norski ja Nokia ovat persaukisten ainoa mahdollisuus?

Kylmän vatsan lämmittäjät

Eilisestä lähtien vatsaani on pesiytynyt kylmä kimpale. Syynä on kuukausikaupalla odottamani viesti, jonka saamiseen en laittanut paljonkaan toivoa. Viesti kuitenkin saapui ja alkoi samantien vaivata ajatuksiani ja hermojani.
Minun pitäisi olla ilahtunut, mutta olinkin jännittynyt niin, ettei edes salitreeni pystynyt sitä purkamaan. Oloani ei rauhoittanut ainakaan se, että salilla hääri personal trainer, joka muistutti erehdyttävästi Toivo Sukaria ja kuulostikin samalta.
Pakko oli kuitenkin ensin trenata, muuten ei työnteosta olisi tullut mitään.
Pysyin sen jälkeen koneen ääressä tiiviit kuusi tuntia Brunbergin riisisuklaan voimin.
Onneksi lähetystö käväisi Porvoossa ostoksilla. Edellinen suuri ruskea paperipussillinen riisisuklaata hävisi viikossa.
Porvoosta löytyy myös King Creole -kahvia. Pakkauksessa on luonnollisesti Elviksen kuva.

On siis kevät

Kun viettää ensin yhden viikon lähes eristyksissä seuraava viikko onkin täynnä elähdyttäviä kohtaamisia lukuisten kiinnostavien naisten kanssa. Mikä määrä osaamista ja elämänkokemusta! Jokaisesta tapaamisesta tarttui omaan takkiinkin innostusta, ideoita ja hyvää mieltä.
Takeista puheenollen:  Tukholmassa oli 16 astetta lämmintä ja kaikilla naisilla yhä yllä mustat, tunkkaiset talvipalttoot ja mustat talvisaappaat. Oma vaalea berberini tuntui jotenkin niin...ruotsalaiselta!
Olen maanantaista lähtien vääntänyt kommenttia Veikkauksen johtajakuviosta, mutta levätköön rauhassa.

Ylitä oma autiomaasi

Jos viikonloppuna alkaa tuntua, ettei jaksa tai että on aivan poikki, suosittelen kirjaa Seikkailujuoksija. Se kertoo Jukka Viljasen matkan markkinointiammattilaisesta juoksuammattilaiseksi.
Jukka lähti toteuttamaan unelmaansa yli nelikymppisenä: maraton Pohjoisnavalla, 200 kilometriä aavikolla Libyan Saharassa, 100 kilometriä Etelämantereella ja lopuksi tuhat kilometriä halki Saharan autiomaan ensimmäisenä ihmisenä maailmassa.
Kyse ei ole vain unelmien ja tavoitteiden saavuttamisesta vaan myös mahdottoman tekemisestä mahdolliseksi.
Kaikkien ei tarvitse lähteä juoksemaan. Useimmille pienikin askel totutusta merkitsee pelottavaa seikkailua.
Mikä on sinun Kalaharisi?
Voisitko lähteä ylittämään sitä jo tänään?

Sielu jossakin maakunnassa

Olen vuoden sisällä törmännyt muutaman kerran käsitteeseen "sielultaan satakuntalainen".
Olen kasvanut nuoruuteni Satakunnassa, ja yhä opettelen ymmärtämään satakuntalaista mentaliteettia, josta riittää kyllä ammennettavaa ja pohdittavaa.
Mutta itäsuomalaisin juurin minun on vaikea käsittää, mitä ihmettä tarkoittaa, jos on "sielultaan satakuntalainen". Eihän kukaan sano olevansa "sielultaan savolainen" tai "sielultaan hämäläinen", eihän? Aika moni haluaisi kai olla sielultaan kosmopoliitti tai ranskalainen tai ainakin punavuorelainen...
Onko satakuntalaisella ylipäätään sielua ja miltä se näyttää?
Avaria, mahdollisuuksia tarjoavia peltoaukeamia.
Tai.
 Tyynnä kyntää aurallansa peittoon kaiken vähänkin normista poikkeavan.

Radiouutiset kertoivat, että Helsingin kaupunki ryhtyy toimiin roskaamista vastaan. Yksi toimista on dokumenttielokuva.
Elokuvan ohjaaja kertoi ylpeänä, miten leffassa on tarina: kaksi roskapussia liikkuu tuulen pyörteissä kaupungilla, ne kohtaavat toisensa, rakastuvat jne.
Miten mieleeni muistuikin muutaman vuoden takainen mainostoimisto McCannin tekemä Valintatalon tv-mainos, jossa tuuli riepotteli yksinäistä pussia pitkin kaupunkia. Taustalla soi Tsaikovskin Joutsenlampi. Mainos oli kokonaisuutena mieliinpainuva oivallus.
No, ideathan ovat kai kierrätystä varten. Kuten roskatkin.

Casual Friday

Tänään tiistaina tekee mieli kysyä, mitä on tapahtunut perjantaipäiville? Ovatko ne kokonaan poistuneet aktiivisesta työelämästä?
Jo muutaman vuoden ajan olen tehnyt huomion, että perjantait ovat lähes kuolleita päiviä. Meileihin ei tule vastauksia, palavereita ei sovita perjantaille. Pääkaupungin ulosmenoväylät ovat ruuhkaisia jo kahden maissa.
Mitä perjantaisin tehdään? Valmistaudutaan viikonloppuun, ollaan puolikuolleita työviikosta, lintsataan?
Vai olemmeko siirtyneet henkisesti nelipäiväiseen työviikkoon? Ikään kuin meillä olisi siihen varaa.

Kustantaja kutsumuksesta

Viime torstaina tuli Femiltä upea dokumentti saksalaisesta Gerhard Steidlistä, joka on ansioitunut loistolaatuisten valokuvakirjojen kustantajana.
Dokkaria katsellessa minut valtasi surullinen, nostalginen olo. Tuollaisella pieteetillä ennen suhtauduttiin kaikkeen painettuun sanaan. Miten kiehtovaa olikaan vertailla painonäytteiden eroja kirjapainon asiantuntijoiden kanssa, ja millaisella herkkyydellä ja kunnianhimolla he suhtautuivat tuskin silmillä erotettaviin sävyvaihteluihin.
Samalla mielessä heräsi vankka usko siihen, että kaiken digitangelin joukossa laadulla ja osaamisella täytyy olla joku merkitys.
Kuka tahansa ei voi tehdä halvalla mitä tahansa.
Odotan kovasti tämän illan dokumenttia New York Timesin sosiaalisen median kurimukseen joutuneesta toimituksesta.

Kermakakkuja

Tämä ei ole kakkublogi, mutta kumisaappaista hörselöihin. Cecilia oli kävelyllä Orlandon Park Avenuella ja lähetti oheiset kuvat. Olen toki kerran tavannut Oscar de la Rentan, mutta että samassa näyteikkunassa...
Pitää ottaa selvää, miksi Anna Maier on antanut morsiuspukumallistonsa nimeksi jotain noin kummallista.

Ehkä se on hänen äitinsä nimi. Tai lastenhoitajan. Tuskin mikään kovin kamala muisto, toivon?

Valetta vai palturia?

"On aurinkoinen seinänpieli höyryävän lämmin..." (Aaro Hellaakoski, muistaakseni).
Lunta on vielä, meidän pihalla ainakin vappuun asti, mutta harvemmin täällä korkkareilla tepsutellaan silloinkaan.
Mereta Mazzarellan tuorein, Ainoat todelliset asiat, on tainnut tänä keväänä päätyä monen ikäiseni naisen lukupinoon. Se herättää kaikenlaisia aatoksia, joista tässä vähäisin: Mazzarella haaveilee, että englannin kielen verbi "to palter", puhua harhaanjohtavasti ilman että valehtelee, tulisi käyttöön myös meillä.
Kirjan suomennoksessa verbi on käännetty "paltrata", mutta meillähän on sille jo mainio suomenkielinen vastine, puhua palturia.
Olisiko palturin puhuminen yhtä kuin valkoinen valhe, tietyssä mielessä hyväksyttävä tapa kiertää totuutta? Milloin palturin puhuminen sitten olisi hyväksyttävää? Entä palturin kirjoittaminen? (enkä nyt tarkoita kaunokirjallisuutta)
ps. Tajusin vihdoin jälkijättöisesti, miksi postasin niin paljon nuoruudesta: huhtikuuhan, jos mikä, on nuoruuden kuukausi. Ja jos avanto haihtuukin kuin Nokian arvo, niin uimakivi pilkottaa jo.

Perjantain kisa-arvoitus

Mikä tämä ihanuus/hirvitys on ja miksi se on tässä?
Oikein vastanneiden kesken arvotaan, hmmm, jotain kivaa/hirveää, jota en voi vielä paljastaa...

Olen rakastunut

On tapahtunut se, mitä olen sekä odottanut että pelännyt.
Olen täysin rakastunut kaikkiin tulevan romaanini henkilöihin – jok´ikiseen – heidän kaikessa epätäydellisyydessään.
Olen toivonut heille kaikkea hyvää, vaikka tiedän, ettei sellainen elämässä toteudu, enkä voi sellaista kirjoittaa, mikä ei heille ole mahdollista.
Olen murehtinut heidän kohtaloitaan ja yrittänyt rohkaista heitä selviytymään.
Voi te rakkaat! Voi sinua, Matias Hollo! Milloin uskallan jättää sinut pärjäämään omillasi?
Lisää Otavan kirjasyksyn uutisista.

Vaikka olisit kohta 50...

Kolmas nuorisoaiheinen postaus peräkkäin, mutta pakko suositella:
 Kohta 18 -elokuvaa on jossain markkinoitu komediana.
Toki nauroin, useastikin, mutta enemmän kyynelehdin.
Mikä herkkä kuvaus nuorista, lapsista, meistä tunne-elämältään lapsen tasolle jääneistä aikuisista.
Katsomo oli tupaten täynnä nuoria, jotka imivät elokuvan joka sekunnin lähes henkeään pidätellen.
Kiitos, ohjaaja Maarit Lalli!

Hyvä (pikku)veli!

Nuoret eivät saa kesätöitä kuin suhteilla. Näin kertoo media, ja se on myös totuus.
Mitä tämä käytäntö opettaa nuorille tulevasta työelämästä ja sen pelisäännöistä?
1. duunia ei itsenäisesti eikä oma-aloitteisesti saa, elleivät isi ja äiti auta
2. työnhakijan omat lahjat tai kiinnostus alalle eivät kiinnosta työnantajia, vaan hyvä veli/sisko -systeemi alkaa toimia jo alle täysi-ikäisille
3. töihin otetaan vain kavereita ja kaverin kavereita, ei niitä, jotka olisivat pätevimpiä tai sopivimpia
4. sukulaiset ennen muita
5. "emmä ehdi sua tavata, laita netissä" on työnantajan ohje sosiaaliseen kanssakäymiseen

Tämäkö opettaa nuoria seisomaan omilla jaloillaan ja luottamaan itseensä?
Ei, se on vain ponteva alkupukkaus Hyvä veli -systeemiin. Kasvamassa on taas kymmeniätuhansia pikkuveljiä ja -siskoja.

Sahti on kemiaa

Perillinen tekee kemianläksyjä.
"Äiti, mikä on sahtivaarna?"
Kun oppikirjat kuulemma uudistuvat jatkuvasti niin, ettei viimevuotisista ole enää mihinkään, niin voisiko joku matemaatikko tai keemikko tai teekkari tai muuten vitsikäs laskujen laatija laskeutua tälle vuosituhannelle?
Laske yhden pitkän tilavuus. Stoben tilavuus. Mäyräkoiran pinta-ala.
Mestaritietäjä Google muuten tuntee vain sahtivaarin = Ahtisaari.

Älä sano sitä sanaa

Ostin viime kesänä itselleni lahjaksi Jari Tammen Suuren ällösanakirjan. Ennen ostopäätöstä tein testin: olisiko Jari Tammi noteerannut myös minun viime vuosien oksettavimman ällösanani?
Ilahduin. Kyllä, rouhea oli listoilla.
Huudan hurraata joka kerta, kun suljen lehden, jonka sivuilla ei kertaakaan ole käytetty tuota sanahirviötä kuvaamaan sisustusta, vaatteen materiaalia, ruokalajin tuntua suussa, taideteoksen tai rakennuksen pintaa, henkilön puhetapaa tai kasvoja, uutta levyä...jestanpoo, mihin kaikkeen rouhea kelpaakaan. Ja luen lehtiä paljon ja tarkkaan. Usein jopa joka sanan.
Mihin muita adjektiiveja oikeastaan tarvitaan? Mitä meillä oli, ennen kuin oli rouhea?
Mikä on sinun ällösanasi? (Aika monella se on muuten hulppea.)

Kenkä kuin Colosseum

Palaan torstaiseen postaukseeni muovikasseilla mainostamisesta (joka ei saavuttanut suurta innostusta lukijakunnassa).
Kun Colosseum Roomassa alkoi pahasti rapistua, kysyttiin yrityksiltä, voisivatko ne sponsoroida projektia 33 miljoonalla.
Esimerkiksi halpalentoyhtiö Ryanair tarjoutui halukkaaksi, jos se olisi voinut korjauksen ajaksi peittää rakennuksen seinät mainoksillaan.
Sponsorikilvan voiton vei Diego Della Valle, kuuluisan italialaisen kenkämerkki Tod´sin johtaja. Hän ei tahtonut ilmoittaa Colosseumilla, vaan "koki kansallisaarteen pelastamisen velvollisuudekseen Italian auttamiseksi".

Älyttömän hyvä syy suosia Tod´sin kenkiä – ne kestävät melkein yhtä kauan kuin Colosseum. Samalla voi kuvitella osallistuvansa merkittävän kulttuuriperinnön suojeluun. Oheisen kuvan julkaiseminen tässä on siis kulttuuriteko, ei mainostamista.

Baariin! Julistan kisan!

Mistä tietää, että on vanha? Kun perjantai-iltana soi puhelin, eikä uskalla vastata, koska pelkää, että joku pyytää ulos.
Ainakaan tarpeeksi vanhana ei viitsi vaivautua mihin tahansa kapakkaan. Sen pitää sijaita joko kyllin korkealla, niin että cocktaillasia pyöritellessä voi kuvitella olevansa elämässä muutenkin näköalapaikalla, tai sitten jossain pimeimmissä syövereissä, jolloin voi harhauttaa itseään ja luulla kaivautuvansa ellei ihan Kiinaan niin ainakin omaan alitajuntaan. (Rosa Liksomin loistavassa Hytti numero 6:ssa on muuten mainio ja arvatenkin oikea kuvaus, miten käy, kun joutuu liian ylös. Esimerkkinä Juri Gagarin.)
Jotta saisin hiukan lisää liikennettä blogini keskusteluun, julistan seuraavan kisan:
Ohessa mielibaarini.
Hän, joka ensimmäisenä arvaa tai tietää oikein baarin nimen, saa palkinnoksi drinkin joko ao. paikassa (matkoja ei makseta) tai vaihtoehtoisesti missä tahansa räkälässä. Kolmen pisteen vihje: sen niminen elokuva on olemassa. Hyviä arvauksiakin arvostetaan.

Me hyväksikäytetyt

Mainostilasta joutuu aina maksamaan. Näin olen ymmärtänyt.
Mitä useampi mainosta katselee ja mitä laajemmalle se leviää, sitä arvokkaampaa ja halutumpaa mainostila on.
Nyt seuraa kysymys:
Muovikassi maksaa kaupassa parikymmentä senttiä. Siihen on painettu kaupan mainos. Asiakas maksaa kassin hinnan ja kanniskelee iloisesti ympäriinsä isoa mainosta - ilmaiseksi.
Asiakas on siis kävelevä ilmainen mediatila ja suostuu vielä itse sen maksumieheksi.
Miksi hyväksymme tämän?
Enkä nyt halua vastaukseksi, että ota oma kangaskassi mukaan jne.jne. Niin otankin. Aika usein.
Mutta yhtä usein kauppa osuu matkan varrelle, kun hehtaarilaukku ei ole mukana.
Ja silloin mainostan.
Meillehän siitä pitäisi maksaa? Vai mitä, hyvä kuluttaja?
Ja miksei meille anneta valinnanvaraa: blankopusseja, ilman koota, ässää, alkoa tai mitä tahansa kirjaimia?

Pidättäydyn

   International Herald Tribune kertoo floridalaisesta eläinlääkäriasemasta, jossa kymmenvuotias lymfoomaan sairastunut kiinanpystykorva Tina saa vuoden verran lisäaikaa elämälleen kemoterapiasta. Klinikalla hoidetaan myös mm. koirien dementiaa.
Pidättäydyn kommentoimasta artikkelia.
Toisaalta tunnen läheisesti Floridassa asuvan eläinlääkärin, joka on pelastanut monta omistajiensa klinikalle hylkäämää koiraa viimeiseltä piikiltä. Syyksi muuten terveen lemmikin hylkäämiseen on riittänyt vaikkapa ylenpalttinen karvanlähtö.
Pidättäydyn kommentoimasta lemmikkien hankintaa.

Saigon keskellä Savoa

CNN:n uutisten mukaan pari vietnamilaista miljonääriä on ostanut kaupungin USA:sta. Miehet lunastivat kaupungin itselleen huutokaupassa 900.000 dollarilla.
Haloo, miljonäärit! Eikö vähän ala kiinnostaa? Meillä on monta talousvaikeuksien kanssa kamppailevaa kuntaa. Jo tehdyistä liitospäätöksistä selvitään rahalla. Nimenmuutoksestakin voidaan varmaan helposti sopia.
Suomenniemi, Savon Saigon tai Ah-Tshi-Siuntio kuulostavat houkuttelevilta turistikohteilta.
Kuvetta joutuu kaivamaan hiukan enemmän kuin Wyomingissa, mutta samalla saa hallintaansa tuhansia reippaita ja ahkeria alkuasukkaita.

Tarina Salosta

Tuoreessa  Suomen Kuvalehdessä( The Finnish Picture Magazine!) on Elina Järvisen hieno juttu Salon kaupungista, niin  koviakokeneesta.
Juttu täyttää kaikki täydellisen aikakauslehtijutun vaatimukset.
Se alkaa normaalina reportaasina. Siinä on näkökulma. Siinä on sitä paitsi uusi näkökulma (ei haastatella kolmea poispotkittua, vaan aivan muita ihmisiä). Se vie mukanaan: tarina kehkeytyy auki pitkin matkaa. Siinä kerrotaan sekä historiaa että ennen julkaisemattomia asioita. Se herättää kiinnostuksen eräästä miehestä, josta ei pitkään aikaan ole kuulunut mitään.
Sitten kyseinen mies astuu yllättäen mukaan juttuun. Ja loppuhuipennus on taitava, paljon puhuva.
Tällaisesta jutusta tulee onnelliseksi ja jaksaa uskoa, että kirjoitetulla tekstillä on tulevaisuus.
Toivon mukaan myös Salolla.

Väriä katukuvaan

Harmaa on Suomen suosituin autonväri. Koska yksityisautot näyttävät hyvin mahtuvan Helsingin keskustaan, voisivatko edes taksit näyttää muulta kuin sekalaiselta joukolta kuranvärisiä peräkärrejä?
Designpääkaupungin kevätkuvaa olisivat piristäneet esimerkiksi oheiset pinkit ajoneuvot.

Surumielisiä hetkiä

Selittämättömän surumieliselle tuulelle tulee, kun
1. Raottaa pakastuvassa kevätillassa ulko-ovea ja kuulee yksinäisen kimeä-äänisen koiran haukkuvan jossain.
2. Loikoo rantatuolilla lempeässä iltapäivän auringossa, ja rantavahti kokoilee ympäriltä tyhjiä tuoleja varastoon.
3. Avannosta noustuaan levittää pyyhkeet kuivumaan, ja saunan hiipuva lämpö humahtaa vielä ylitse.
4. Lähtee kylläisenä hotelliaamiaiselta ja näkee, miten uudet asiakkaat syöksyvät himokkaina buffetin kimppuun.
5. Vastaantuleva nainen on tehnyt kaikkensa näyttääkseen Jennifer Anistonilta.

Pako todellisuudesta

Rautatieaseman julkisivun ohittamiseen jalan kuluu vajaat kaksi minuuttia. Tuona aikana viisi romanikerjäläistä yrittää pysäyttää matkani.
Metron sisäänkäynniltä postitalon kulmalle menee toiset kaksi minuuttia. Kerjäläisiä on matkalla kolme.
Muistelen Emir Kusturican hienoa elokuvaa Mustalaisten aika, joka voitti Cannesin filmijuhlilla pääpalkinnon 1988.
Se taas tuo mieleeni kerjäläislapset Espanjalaisten portaiden yläpäässä Roomassa. Huomaamatta he veivät taskusta rahat ja laukusta lompakon. Nyt kerjäläiset on siellä häädetty suosituimmilta turistipaikoilta. He päivystävät metroasemilla ja julkisissa liikennevälineissä.
En edes yritä ratkaista kerjäläisongelmaa. Kusturican ohjaajaprofiilia miettiessäni ehdinkin jo Töölöntorille.
Kas! Siellä apteekin seinään nojaten istuu muovikassiensa keskellä aito suomalainen densa. Aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, joista pieni osa erottuu huivimytyn keskeltä. On siis kevät. Tuntuu kotoisalta.
Bussipysäkillä nuori tyttö karhuaa paria euroa. "Kun mun pitäis päästä Espooseen, kun siellä on pikkusiskot ihan ilman hoitajaa ja mä oon hukannut mun kukkaron."
Sanon hänelle, etten usko sanaakaan hänen jutustaan ja tyhjennän taskuni.
Alan odottaa Palefacen uutta levyä.

Menneisyyden Ansa

Hyvää ei voi odottaa liian kauan.
Maalaisjärkeä löytyy myös maalta. Lapin Kansa 7.3.2012
Anteeksi pitkä postaus, mutta en saanut linkkiä toimimaan.

Goottilaiset kaksoset menneisyyden ansassa

Kirjat
Ulla-Maija Paavilainen:
Kummitäti, Otava.
Ympäristölobbari Elinalla on kaikki, mitä ihminen toivoa voi: hyväpalkkainen työ,vielä hyväpalkkaisempi mies ja puhumaton teinipoika. Ikävä vain, että onnella on hintansa. Sielun se syö, kun sisustuslehteen sopivan kodin takia täytyy viipyä työpaikalla niin pitkään, ettei oma lapsikaan viitsi äidille enää puhua ei pukahtaa.
Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti kuvaa sen ikäpolven ihmisiä, joiden piti pinnistellä kohotakseen sosiaaliluokassa vanhempiensa yläpuolelle. Elina on maatilan tyttö, jonka on pitänyt myydä landepaukkutaustansa ekologisen elämäntavan alttarille. Hän saa oikeutuksen trendikkääseen elämään muuttamalla lehmänlannan ekoideologiaksi. Samalla hän joutuu kieltämään itsensä ja vanhempansa.
Moni keski-ikäinen kantaa samaa häpeää. Vaikka ihminen oppisikin kokkareilla sopertamaan vivahteikkaita viiniadjektiiveja, lihapulla ei muutu shampanjaksi. Paavilainen ironisoi lempeästi trendi-Elinan hektistä oravanpyörää, jonka rytmin Elina on jo kadottanut itse sitä huomaamatta.
Elinan vastaparina Kummitädissä linkuttaa maanläheinen Ansa-täti, joka on lukijalle tuttu Paavilaisen edellisestä romaanista Kylmä kamari (2010). Naiset kohtaavat Elinan isän ja Ansan veljen perunkirjoituksessa. Elina tarvitsee maatiaissukulaisen apua, kun saa kutsun linnanjuhliin. Mestariompelija Ansa saa ommella ekopuvun Elinan vanhoista vaatteista, joilla jokaisella on tarina.
Ompelun lomassa Ansa ja Elina käyvät läpi sukunsa kipeää historiaa. Raastavin vaihe on Elinan äidin masennus ja itsemurha sen jälkeen, kun hänen Ilkka-poikansa ja Ansan rakastettu kuoli auto-onnettomuudessa. Ansa menetti samassa onnettomuudessa myös syntymättömän lapsensa.Trendi- Elina sen sijaan synnytti pojan, joka on kuin peilikuva Ansan Ilkasta.
Paavilainen on aina hallinnut ilmeikkään kerronnan. Kummitädissä hän parantaa ilmaisuaan entisestään rajoittamalla liikoja luovia koukeroita. Lukija aistii Elinan kivun ja yksinäisyyden vähäeleisissä hetkissä, kun naamio hetkeksi valahtaa ikipirteän suorittajan kasvoilta. Kaiken maineen ja mammonan keskellä Elinalla ei ole ketään muuta kuin juro Ansa.
Eikä Ansa petä. Paavilainen kuvaa romaaneissaan sisarten keskinäisiä ja äitien ja tytärten välisiä ristiriitoja, mutta luottaa lopulta naisten väliseen solidaarisuuteen. Naisessa on naiselle turva, kun elämä on ehtinyt jo pistää polvilleen nuoruuden uhman.
Myöskään Paavilainen ei petä. Hän antaa äänen sekä piikkikoroissaan sipsuttavalle uranaiselle että syrjäkylän sitkaalle eukolle. Ja meille muille siinä välissä.
Heidi Lakkala

Makoisia pääsiäiskaritsoja!

  Itse ajattelin syödä pääsiäisenä oheisen näköisiä annoksia.
Wasabi tarjoaa hyvinkin ylösnousemuksellisia elämyksiä, ja yksikin säilötyn inkiväärin hiutale kielellä päästää pahasta – ainakin pahasta mausta.

Itseään toteuttava ennustus

– Mitä sinä siinä kirjoitat?
– Päivitän blogiani.
– Mitä sinä siellä sanot?
– Otan kantaa erilaisiin asioihin, päätöksentekoon. Kerron mielipiteitäni, kerron, missä olen ollut puhumassa, mitä uutuuksia kannattaisi kokeilla. Joskus kirjoittelen arvioita, millaisen kirjan olen lukenut tai mitä nähnyt teatterissa.
– Kuka niistä on kiinnostunut? Ymmärrätkö sinä niistä mitään?
– Välillä siellä joku anonyymi kommentoi. Ja yhtä paljon ymmärrän kuin kuka tahansa.

(Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti, 2011, Otava)

Mitä tästä on opittava? Jos haluaa tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, kannattaa katsoa, mitä on  menneisyydessä tullut sanotuksi.
Ja ihan vain tiedoksi: anonyyminä saa kommentoida.

Käyn Ekbergillä, siis elän!

Tietyt pääkaupungin näyttäytymispaikat säilyttävät vetovoimansa. Niissä voi viestiä livenä olevansa vielä hengissä ja tiukasti mukana ns. kuvioissa.
Viimeksi Ekbergillä bongasin Eva Biaudetin, Katja Ståhlin, kolme viestintäjohtajaa ja kaksi tiedotuspäällikköä, jotka eivät halua nimiään julkisuuteen, taiteilijan, joka kahvikupillisensa aikana sai valmiiksi viehättävän kuvitustyön ja kirjailijan, joka näpytteli läppäriään siihen malliin, että nyt työstetään romaanin viimeistä versiota, huomaattehan kaikki varmasti?
Parempaa kuin juorupalstan lukeminen!
En muuten voi sietää, kun kirjoittamisesta käytetään sanaa "työstää". Se kuulostaa yhtä vaivalloiselta ja vastenmieliseltä kuin "työläs" tai "työntää sepelillä kuormattuja kottikärrejä ylämäkeen rakot kämmenissä ilman rukkasia ja vatast kuuluu ett leippä".
Sanooko ojankaivaja, että "tässä nyt työstän ojaa"? Ojasta sentään jää pysyvämpi jälki kuin useimmista kirjoista.
Sanan ammattilaisia tässä kai ollaan olevinaan.
Viilaan, harjaan, nikkaroin, veistän, putsaan, leikkaan, pilkon, kursin kasaan, tai mitä tahansa tekstille teenkin, mutta en helkkari soikoon ainakaan työstä.
Kuten edelläolevasta ehkä tajuaa, viilaaminen ja pilkkominen on parhaillaan menossa.

Suomenkieliset Jeesukset loppu

Iso ja isoisältä peritty nenäni haluaa haistaa, että pääsiäiskortit ovat nouseva trendi.
Viime jouluna postitse lähetettyjen korttien määrä laski. Niitä lähti kai jotain viisi kappaletta. Ihmiset eivät jaksa joulua, paitsi ymmärtämätön lapsi.
Pääsiäinen on isompi juhla. Vapaapäiviäkin on yksi enemmän.
Postikortin saaminen kertoo, että lähettäjä on tosiaan halunnut nähdä vaivaa. Pitää hankkia kortti ja postimerkki, jaksaa ottaa kynä käteen ja kaivaa esiin saajan katuosoite. Ihminen siis oikeasti asuu jossain muualla kuin netissä? Joku on ajatellut sinua ainakin varttitunnin!
Viime vuonna lähetin näin hienostuneita kortteja, jotka oli hankittu itse rikospaikalta, Milanon Chiesa di Santa Maria delle Grazie  -kirkosta.

Tänä vuonna ostin kortit kiltisti Tiimarista. Jäljellä oli vain ruotsinkielisiä Jeesuksia. Suomenkielisiä tipuja oli tarjolla paljon. Vielä ehtii postittaa.