Hyvä sana Finnairista

Saanko sanoa Finnairista jotain myönteistä? Se koskee siellä työskenteleviä ihmisiä.
1. Mitä enemmän Finnair johtoineen on ollut otsikoissa negatiivisesti, sitä parempaa palvelua yhtiö on antanut asiakkailleen. Finnairin lentoemännät ja kenttähenkilökunta ovat paineittensa keskellä aivan super, ja ammattitaito säilyy hankalassakin tilanteessa.
2. Finnairin nettisivut toimivat loistavasti ja ovat selkeät, mitä ei voi sanoa kaikkien lentoyhtiöiden nettisivuista.
3. Puhelinpalvelu on miellyttävää, ystävällistä ja kärsivällistä.
Siteeraan Hesaria, joka siteerasi Satakunnan Kansaa:
"Nykyisen organisaatiouudistusbuumin pyörteissä on ...vaarana korostaa muotoja sisällön kustannuksella. Uudistukset eivät voi olla itsetarkoitus, ikään kuin sulka uuden johdon hatussa sen merkiksi, että muutoksia on tehty, kun niiden tekeminen on trendikästä."
Ehkä tuo ei suoranaisesti Finskiin kolahda, mutta saattaa osua moneen muuhun.

Melkein kakkublogi

Tätä lähemmäs kakkublogia tuskin enää pääsen. Imatralla Buttenhoffin ravintolan alakerran Julia-kahvilassa on huikea kakku- ja piirakkatiski, josta ohessa vain pieni näyte. Kärsimme yhdessä venäläisen pikkutytön kanssa valinnanvaikeudesta.
Jumalaista teetä, San Pellegrino -kivennäisvettä, ja pöytiin tarjoilun ohella ystävällisin ja luontevin palvelu, mitä toivoa saattaa.

On sitä huonompiakin syitä matkustaa kuin kakkujen takia.

Kuplan tuoksu

Kansallismuseon Suomi Finland -näyttely herätti suuria odotuksia mutta pienoisen pettymyksen kliseineen, ainakin "kaiken kokeneelle".
Parasta oli ehdottomasti suurinta julkisuutta saanut kuplavolkkari, jonka tuoksu nosti elävästi mieleen ja kurkkuun vatsassa vellovan pahanolon mutkaisilla sorateillä.
Toiseksi parasta oli muistaa, etteivät ne menneet ajat itse asiassa niin hyviä olleetkaan. Turha niitä on kaihota, katsella vain lasin läpi.

Voi kukkia!

Minulla ei sinänsä ole mitään voikukkia vastaan - en esimerkiksi vaivautuisi hankkimaan voikukkarautaa kaivellakseni niiden juuria nurmikosta – mutta oheinen näkymä Hietaniemen sankarihaudoilla masensi.

Eiköhän joku koululainen olisi mielellään viikonlopputöinä voinut leikata nurmikot muistolaattojen ympäriltä, ennen kuin ne kokonaan peittyvät unodetun näköisinä ruohomereen. Voisin vaikka itse tehdä sen korvauksetta.

Aurinkoinen joulumaa

Suosikkikahvilani Regattan pittoreskiin tunnelmaan sopii loistavasti myös kesän kynnyksellä musac, jossa joululaulut (Adeste fideles/ Nyt riemuiten tänne) limittyvät suomalaisiin tangoihin.
Mutta sama tyyli ei pure kaikkialla.
Houkuttelevalla Musiikkitalon terassilla voisi kuvitella kuulevansa musiikkia isolla Ämmällä. Sen sijaan taustanauha suoltaa liirumlaarumtusinahumppaa, jossa puhutaan joulumaasta samalla, kun päivää paistattava sortsikansa on piiloutunut aurinkolasiensa taakse.
Ei varsinaisesti mitään sisäänheittomusaa. Tosin ulkonahan istutaankin.

Varoitus. Kevin.

Kun olin lukenut Katja Kallion kolumnin Lionel Shriverin kirjaan perustuvasta elokuvasta Poikani Kevin, tiesin, että a) kyseistä elokuvaa olisi rankka katsoa b) en voisi jättää sitä katsomatta.
Se hiljentää, suorastaan mykistää.
Erityisesti elokuvan äänimaailma jäi soimaan vielä pitkäksi aikaa; kadun äänet, lasten huudot kouraisivat jälkeenpäin teatterin aulassa ja Rautatientorilla.
Tilda Swintonin olemus vavahdutti. Ruokaa ei leffan jälkeen tehnyt mieli.
Ja onko missään, koskaan kuvattu raskaana olevien naisten vatsoja niin ahdistavalla, pelottavalla tavalla? (Roman Polanskin Rosemaryn painajainen, ehkä?)
Suosittelen katsottavaksi tasapainoisessa, luottavaisessa mielentilassa ja uskotun henkilön seurassa.

Hietsu Shore versus Hyötsy Cuore

Te, ketkä kultivoituneesti seuraatte tv:stä Jersey Shorea, valmistaudutte todennäköisesti kohta alkavaan Hietsu Shoreen.
Kuntosalilla on kuulunut asiaan liittyviä kommentteja. Naisten huoli on kohdistunut lähinnä omaan takapuoleen, miehet ovat keskittyneet hartioiden ja hauisten pumppaamiseen.
Ilokseni totesin, että runsaan viikon salitauko ei haittaa voimantuottoa, jos sinä aikana lykkää – kuten tarkkaavainen lukija on muutaman kerran saanut lukea – 59 kottikärrillistä syys-talvi-kevätjätettä tunkiolle ynnä suorittaa muita ruoppaus- ja raappaustehtäviä.
Taidan liittyä hyötyliikkujien omahyväiseen sakkiin.

Naminami!

Poika juo eläkkeellä olevan äidin rahat. Mies on saattohoidossa. Koulutettu työtön ei saa töitä, vaikka kuinka hakisi. Autoilija ajaa päin yksisuuntaista niin, että pyöräilijä on jäädä alle. Postin jonossa kaksosrattaita työntävä nuori äiti vakuuttaa viisi minuuttia virkailijalle, ettei hänellä todellakaan ole nettiyhteyttä. Kissa on oksentanut lattialle vihreitä suikaleita. Printteri yskii ja köhii kuin ottaisi mallia omistajansa siitepölyallergiasta.
Kaikki tämä kuultu, nähty ja koettu tunnin sisällä, ja silti mieliala on positiivisen puolella.
Nyt alkaa huolestuttaa.

Perinnön taakka

Olen saanut tuoreet kolesterolilukemani.
Koska en voi tästä laihduttaa, lisätä liikuntaa tai lopettaa olematonta tupakointia, minun on ilmeisesti hylättävä kerran kuussa vaalimani lapsuuden rakkaat makumuistot: ryynimakkara ja riisisuklaa. Jo nyt voin kertoa, että kolesterolia alentava kasvirasvalevite on uusien perunoiden kanssa tylyä kyytiä.
Mutta että luopuisin mutteripannulla keitetystä napolilaisesta aamuespressosta!
Lue lisää täältä.

Linnut, linnut

Sain eilen loppuun Helena Ruuskan elämäkerran Marja-Liisa Vartiosta. Luin sen tarkkaan, ahnaasti, huolella joka sanan.
Lopussa tuli itku.
Ulkona visersivät linnut kuin hullut.

On vapaus kuluttaa, ei vapautta elää

Olin aikonut juuri ennen nukahtamista lukaista pari esseetä Matti Mäkelän viime vuonna ilmestyneestä kokoelmasta Ihmisen olosijat, mutta kirja menikin kerralla. Olin nimittäin useimmissa asioissa samaa mieltä Mäkelän kanssa. Aamulla sitten "ilahdutin" ympäristöäni lukemalla muutaman esseen ääneen. Vapaapäivänä ne onnistuivat kirvoittamaan sekä keskustelua että myötäilyä (ennen kuin piti mennä haravoimaan, hiomaan, istuttamaan, kantamaan puita, ylipäätään ruokkoamaan nurkkia).
Pieni ote Mäkelän tyylistä:
" Terveys- ja sosiaaliministeriä ehkä huimaa, mutta näin vanhempana hänen tarjoamansa palkinto, muutama lisävuosi nippusiteissä elämän loppuun, alkaa himmetä. Sen rinnalle nousee aivan toinen, se on subjektiivinen, itse määritelty toimintakyky, kyky nauttia tästä väliaikaisesta vielä niin kauan kuin jokin paikka pelaa. Päämäärä on selvä: käyttää ruumis ja sielu tasaisesti loppuun, niin ettei elinpankkiin jää hääviä vietävää."
Yksilön vapaudesta Mäkelä toteaa, että valinnan vapaus toteutuu vain kulutuksessa, ei elämäntavassa. Siihen ovat johtaneet nykytekniikka, metropoliajattelu, sektorihallinto ja media.

1970-luku olikin itse asiassa varsinainen vapauden vuosikymmen!
ps. Luin kirjan viime syksynä saamat kritiikit. Piti oikein tarkistaa, oliko kyseessä sama teos. Tai sitten olen itsekin konservatiivinen jäärä, alter egoltani kuusikymppinen mies.

Suuri Tsurnalismipysti

Tänään jaan Suuren Journalistipalkinnon.
Ojennan sen lehdelle, joka ei kumarra kuvia, isokenkäisiä eikä Hyviä Veljiä, vaan ajattelee itsenäisesti ja rohkeasti ja tekee tosiaan sitä itseään, journalismia.
Töttöröttöö, fanfaarit.
Ojennan täten palkinnon Urheilulehdelle! Suosittelen tuoreimmasta numerosta mm. juttua otsikolla Sisäpiirin palveluksessa.

( Ok. Pari kritiikin sanaa: jos juttuja käsiteltäisiin enemmän, ne olisivat vielä terävämpiä. Ja jotenkin tykkäsin siitä entisestä, liikuttavan vanhahtavasta ulkoasusta. Mutta kannet ovat nyt hienoja. Ja Ristivalotus -palsta kuvineen ja teksteineen on ihan huippu.)
Ja eilisen kisan ruusukkeen jaan Leenalle. Onnea!
Pitäkäämme palaveri näköalabaarissa ja nauttikaamme kaksinkertaiset palaverieväät.

Perjantai, perjantaiiii -kisa!

Nythän on jälleen niin sanottu piiitkä viikonloppu, ja tänään vain harvat, valitut ja siksi kiroilevat ovat töissä kohottamassa kansantaloutta. Juuri he voivat olla nyt itsestään ylpeitä.
On siis oikea aika miettiä seuraavaa: Koska useimmat (loistavatkin) ideat torpataan, millä tavalla saataisiin liittymään yhteen  a) kaikki pyörän uudelleen keksijät ja b)  he, joiden mielestä kaikki pyörät on jo ennen tehty ja huonoksi havaittu ?
Hän, joka tämän yhtälön tuottavasti ratkaisee, ansaitsee Työelämän Innovaatiopalkinnon Suurristein ja Valkohehkuisin Ruusukkein.
(Paitsi että olen antanut kertoa itselleni, että innovaatiopalkinnot ovat kuoleman suudelma.)
Joten. Parhaat keksinnöt kruunaan itsekruusatuin kierrätyspaperiruusukkein.
Eikun ehdottelemaan.
Ps. Leena, en ole unohtanut lupaamaani Tornin palkintoa. Olen vain sijainnut liian kaukana Tornista.

Jää punajuova

...ja jos kahden viikon sisällä enää kertaakaan siteeraan Eino Leinoa, niin heittäkää kivellä.
Toinen vaihtoehto otsikoksi olisi ollut vertailussa yhtä lattea sananparsi: Iltarusko, selvä ilma.
Oheinen maisema piirtyy saunan lauteilta.

Luontokuva blogissa, vähänks on säälittävää. Tykkään tuollaisesta mustasta risusuttu-grafiikasta taivasta vasten. Lautasliinoissani on sama kuvio. Mutta ei minulla mitään vihreitä lehtiäkään vastaan ole.

Matias ja mäkäräiset

Vietin eilisen päivän yhden ja saman mieshenkilön seurassa. Hän oli tietysti Matias Hollo, jota ajattelen vielä tämän kuukauden ajan illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.
Päivä oli kevään kaunein, joten välillä karkasin koneen äärestä pihalle, mutta Matiasta en jättänyt mielestäni. 32 kottikärrillistä lehtiä, oksia, vesivahinkojäteroinaa, remppamiesten tupakantumppeja plus kolme kuollutta lintua muodostivat ihailtavan pyramidin.
Myös kevään ensimmäiset mäkäräiset löysivät paljaat käsivarteni ja kirjailivat niihin näyttäviä siksak-kuvioita.
Mulkoilen epäluuloisena säätiedotusta, joka lupaa torstaiksi helahellettä. En tiedä, kenet kuristan, ellei se pidä paikkaansa.
Ehkä Matiaksen? Haluaisin nyt niin istua päivän rantalaiturilla ilman häntä.

Muunneltua totuutta

Eilen kokeilin, miltä tuntuu kuvata elämäänsä ikään kuin se olisi faceliftattua ja stailattua Facebook-elämää.
Totuus äitienpäivästä oli kuitenkin se, että lounaan jälkeen yksi osallistuja syöksyi oksentamaan (ei aiheutunut ruuasta), ja loppupäivä meni miettiessä, pitääkö lähteä sairaalaan vai ei.
Siksi vain makailin sohvalla ja torkahtelin‚ minäkin, terve.
Leffaliput jäivät käyttämättä, mutta parasta oli, että sairaalareissulta vältyttiin. Päivä ei siis ollut tapahtumaton.
Ammattiasiaan: en ole vieläkään varma, mitä pidän Kauppalehden uudistuksesta. Pari lehteä on uudistuksen jälkeen jäänyt jopa lukematta. Maanantain lehti on tavallisesti ollut oikea herkkupala. Eilinen tuntui perusviipaleelta. Ihan kuin viimeinenkin "pressomaisuus" olisi rutistettu pois?

Tapahtumattomuuden onni

Toivon mukaan kaikilla äideillä oli yhtä mukava päivä eilen kuin minulla.
Ylistimme Perillisen kanssa toisiamme aiheesta ja aiheetta.
101-vuotiaan sukulaismiehen onnittelupuhelu liikutti.
Pojat laittoivat lempiruokiani, mutta itse en laittanut nokkaani ulos.
Luin kirjaa, söin Eerikäisen Pariisista tuomia karkkeja ja otin kahdet päivätorkut.
Tapahtumattomuus ja pakottomuus ovat harvinaisia ja hienoja kokemuksia. Niihin voisi jopa tottua.

Pösilö mikä pösilö

Siis minä. Olin viikon lopulla puhumassa vajaan parinsadan hengen yleisölle. Yleisö oli hienosti mukana. Nauru irtosi alusta alkaen, ja koko homma meni kaiken kaikkiaan vähintään tyydyttävästi.
Silti minulla on esiintymisten jälkeen aina tyhjä olo.
Johtuuko se siitä, että on buustannut itsensä hurjaan laukkaan ja tahtoisi sen vielä jatkuvan? Lavalla on kivaa, mutta sen jälkeen talsii päivän harmaudessa ratikkapysäkille ja tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan. Hylätty kaakki, tai jotain sellaista.
Olen kirjoittanut ilmiöstä jotakin traagista Sokerisiskoissa (2008), mutta kristallisoidumpi (= parempi tai ainakin erilainen) pläjäys seuraa tämän syksyn Vanhassapojassa.
Kauheat paineet, muuten. Sain noottia, että blogini päivityksissä oli jäänyt peräti yksi päivä väliin.
Anteeksi, T.!

Apua, varas!

Seison kahvilan kassalla tarjottimellani mukillinen kuumaa (vihreää) teetä ja yksi juustopaistos. Samalla kun ojennan maksukorttia kassalle, vieressäni joku huitaisee.
Ehdin väistää, kun muki lentää nurin ja sen sisältö lattialle.
Ensimmäinen ajatukseni ei ole, että a) onneksi en polttanut itseäni tai b) onneksi vaatteet eivät kastuneet vaan c) yrittääkö joku ryöstää minut?
Maailmallahan on pitkään ollut tapana ruiskutella ketsuppia takeille tai kiinnittää uhrin huomio jonnekin muualle samalla, kun rikoskumppani nappaa lompakon laukusta.
Tsekkaan siis laukkuni, lompakkoni ja kännykkäni. Vasta sitten vilkaisen huitojaa, joka on vaarattoman näköinen keski-ikäinen nainen ja pelästynyt tapahtumasta minua enemmän. Mutta syvissä vesissähän ne...
Osoittiko tapahtuma siis, että olen täysin paatunut ja menettänyt vilpittömän lapsenuskoni ihmisiin?

Huilin aika

Tätä lehteä lukee pelkästään vaikka ulkoasun ja miellyttävän käsituntuman takia, mutta Huilin,  "ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan ekologisen lifestylelehden" jutuissakin on idullaan raikas, sanoisinko vehreä ote.
Kohderyhmä on nuorenpuoleista. Tosin moni keski-ikäinen on nuoruudessaan liikkunut (pakonkin edessä) samoilla pyörillä.

Tuoreessa numerossa ilahdutti suuresti esimerkiksi muotijuttu, jonka vaatteet oli koottu Kierrätyskeskuksen ilmaiskorista. Brittinaiset kuulemma käyttävät yhtä puseroa keskimäärin kuusi kertaa. Hyvä minä! Tänä vuonna olen käyttänyt yhtä ja samaa puseroa vähintään 60 kertaa.
Muistan, miten meikäläiselle naureskeltiin, kun parikymmentä vuotta sitten aloin keväisin innolla kerätä horsmanversoja ruokapöytään. Ähäkutti, eipä naureta enää!

Kierrätä näyttely

Laterna Magicassa, Rauhankatu 7, on meneillään upea valokuvanäyttely.
Pois nepotismi minusta, hyihyi.
Jokainen akryylille painettu taideteos on kuvattu kaatopaikalla; jokainen kuva on pieni yksityiskohta pois heitetystä jätteestä.
Mutta mikä kauneus piileekään siinä, jonka joku toinen on jo turhana hylännyt.
Näyttelyn juju on olennaisen poimimisessa. "Kas, hymy jo puoli on hyvettä, ja itkeä ei voi ilkeä."
Lupaan, että nyt en taas vähään aikaan siteeraa yhtään runoa, mutta kehuja jatkan, ja pahanilkisten takia kyynelehdin.
Oheisen taulun nimi on muuten Carmen.

Hiilu kuin sielu

Katsokaa näitä ihanuuksia. Katan omin käsin taiteilemissa hopeakoruissa on mukana sekä luonto että mystiikka.
Nettikauppa toimii, mutta Hiilun koruja löytyy myös niin Kansallismuseon kuin Sinebrychoffin museon myymälöistä.

Hiilu on muuten alkujaan karjalainen sana ja löytyy Eino Leinon runoista,
Helkavirsistä, Impi ja Pajarin poika:

"Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan tähden tuikkehessa. "
 Mutta kyllä nämä korut koskettanevat jopa satakuntalaista sielua. Seuraavaksi tämä sekasielu kaihoaa ja aikoo hankkia ainakin rantakivisormuksen.

Kuu liikkuu nopeammin

Kuten tarkkaavainen lukija havaitsee, en sittenkään kyennyt pitämään näppejäni irti Marja-Liisa Vartiosta.
Mietin, missä vaiheessa lakkaa muistamasta lukemiaan runoja ulkoa? 16-vuotiaana se kävi tuosta vaan. Ja vaikka osaisikin ne nuorena opitut ulkomuistista, silti haluaa lukea niitä uudelleen, paperilta, kuten tämänkin Paavo Haavikon klassikon:
Puut, kaikki heidän vihreytensä. /
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, /
kämmenellä, /
koska oli kevät. /
En ehtinyt.

Enkä minä ehtinyt nähdä superkuuta, en vaikka kuinka kurkin, valvoin lauantaiyön.

Reikä muffinssissa

Kyllä sitä saa suunsa auki kohtuullisen isojen asioiden edessä, mutta jää sitten sanattomaksi kun on ostamassa muffinssia.
Myyjä kaapaisee piikillä viimeisen muffinssin pussiin. Leivonnaisesta jää koriin teelusikallisen kokoinen pala. Se merkitsee noin 20 senttiä muffinssin hinnasta.
Harmittaa. En sano mitään. Sitten alkaa harmittaa vielä enemmän se, etten saa sanotuksi mitään.
En esimerkiksi pyydä alennusta. Tai en kysy, saanko syödä koriin jääneen murun.
Katsoisiko myyjätyttö (minua ainakin 30 vuotta nuorempi) torjuvasti? Tai ehkä hän kohauttaisi harteitaan ja sanoisi, että antaa olla sitten; älä osta, en minä näitä väkisin myy. Tai pitäisivätkö takanani jonossa seisovat minua pikkumaisena pihinä? Liikuttelisivat silmiään pitkin anorakkiani ja haalistunutta reppuani ja tekisivät diagnoosin: köyhä, mitä tuo tekee tällaisessa kaupassa.
Hymyilen myyjälle ja toivotan hyvää viikonloppua. Kotona katselen muffinssin reikää. Tunnen epäonnistuneeni pahasti.

Zlatan vai Marja-Liisa?

Kaksi kiinnostavaa, kiitettyä – ja erilaista – elämäkertaa houkutteli tänä viikonloppuna. Selasin niitä päättääkseni, kumman seuraan ensiksi heittäydyn, kunnes Zlatan löysi ottajansa toisaalta.
Valitettavasti minun on todettava, että kovasti kutkuttava Marja-Liisa joutuu töitteni takia odottamaan vielä viikon.
Oletko kenties tutustunut jompaan kumpaan?

Huhu seitin kutoo

Innostavaa aamua seurasi masentava päivä (ei aiheutunut Nokiasta), joka päättyi hienoon, elämykselliseen iltaan Cirko-keskuksessa Ilona Jäntin teoksia ihaillessa.
Footnotes sai omat kämmenpohjat valumaan hikeä ja Huhun hämähäkkikohtaus lopussa toimi kuin terapiaistunto.
Tanssija-sirkustaiteilija Ilona Jäntin uskomaton fyysisyys yhdistyy mielikuvituksellisiin koreografioihin kuin sadussa tai unessa.
Cirko - Uuden Sirkuksen keskus on tutustumisen arvoinen paikka. Cirko-festivaalit ovat käynnissä. Ohjelmistosta on vain vaikea valita mieluisinta.

Oi, sori! Melkein tapoin sut!

Kävelen jalkakäytävällä ja koukkaan Haartmanin sairaalaan päin.
Takaoikealta pyyhältää nuori nainen polkupyörällä kahden sentin päästä. "Oi sori!" hän huikkaa peräänsä.
Sori tosiaan, jos olisi mennyt lonkka, polvi, käsi tai henki. Olisipa ollut lasaretti lähellä.
Jokakeväinen huolenaiheeni on taas ajankohtainen. Kuulen viikottain sattuneista polkupyöräonnettomuuksista. Miksei, oi miksei, kaupunkialueilla ajavilta polkupyöräilijöiltä vaadita ajokorttia? Mitä hirveää pitää tapahtua jonkun ns. päättäjän läheiselle, ennen kuin ketään kiinnostaa?
Kyllä alv:n korotukset saadaan tapahtumaan sormia napsauttamalla.
Voisiko polkupyörän ajoluvan ja liikennesääntöjen oppimisen yhdistää jotenkin ilmaiseen joukkoliikenteeseen?

Sponsorijuhlaa

Jääkiekon MM-kisat uhkaavat tavallisen pääkaupunkilaisen rauhaa. Onnelliset sponsorit hykertelevät käsiään, ehkä.

Olisiko sponsoroinnillekin syytä keksiä jotain tuoreempaa lähestymistapaa kuin kärpäsenkakan kokoiset logot, joista kalervokaan ei ota selvää?