Kyllä sitä saa suunsa auki kohtuullisen isojen asioiden edessä, mutta jää sitten sanattomaksi kun on ostamassa muffinssia.
Myyjä kaapaisee piikillä viimeisen muffinssin pussiin. Leivonnaisesta jää koriin teelusikallisen kokoinen pala. Se merkitsee noin 20 senttiä muffinssin hinnasta.
Harmittaa. En sano mitään. Sitten alkaa harmittaa vielä enemmän se, etten saa sanotuksi mitään.
En esimerkiksi pyydä alennusta. Tai en kysy, saanko syödä koriin jääneen murun.
Katsoisiko myyjätyttö (minua ainakin 30 vuotta nuorempi) torjuvasti? Tai ehkä hän kohauttaisi harteitaan ja sanoisi, että antaa olla sitten; älä osta, en minä näitä väkisin myy. Tai pitäisivätkö takanani jonossa seisovat minua pikkumaisena pihinä? Liikuttelisivat silmiään pitkin anorakkiani ja haalistunutta reppuani ja tekisivät diagnoosin: köyhä, mitä tuo tekee tällaisessa kaupassa.
Hymyilen myyjälle ja toivotan hyvää viikonloppua. Kotona katselen muffinssin reikää. Tunnen epäonnistuneeni pahasti.
Meidät on annettu ymmärtää että ei saa vaatia mitä meille kuuluu. Jos vaadimme olemme rettelöitisjoitä ja pikkumaisia Kuka määrittelee mikä on pikkuasia ja mikä on iso.
VastaaPoistaEikä se muffinssi edes maistunut hyvältä.
VastaaPoistaPäinvastoin- olet onnistunut vastustamaan mainiosti täydellisenä olemisen vaatimusta. Täydelliset ihmiset osaavat aina sanoa oikeat kommentit oikeissa paikoissa, puolustamaan itseään, osoittamaan asemansa ja vaatimaan sen mikä itselle kuuluu. Se kolo siinä muffinssissa osoittaa vain elämän epätäydellisyyden ihanuuden!
VastaaPoista