tiistai 31. joulukuuta 2013

Kilistys vuodelle 2014!

Uudenvuoden konsertti Saimaalla. Sisältää myös parhaan boolin. Kilistys vuodelle 2014!
Sorry! Lataamani videolinkki ei näköjään toiminutkaan.
Facebook-sivuillani sen pitäisi kuitenkin näkyä.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Täydelliset muistelmat

Vuosi päättyy kahden kirjan kera: Matti Ahteen muistelmat Sähkömies(WSOY) (jonka sain ystävältäni lainaksi) ja Ville Kivimäen Tieto-Finlandialla palkittu Murtuneet mielet(WSOY) (jonka sain pojaltani joululahjaksi).
Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, täytti tehtävänsä. Löysin kirjasta hyvin merkityksellisen ja omaa tekstiäni avustavan kappaleen. Se valaisi kuin joulukynttilät.
Sähkömiehen luin parilla istumalla. Sen verran kiinnostavia olivat politiikan, oopperan ja urheilumaailman kulisseissa tapahtuneet asiat.
Turvemökeistä ei tässä maassa enää kavuta valtakunnan huippuvirkoihin. Ahteen elämä olisi vähintään tv-sarjan arvoinen kaikkine laaksoineen ja kukkuloineen. Omat tunteensa hän pitää melkein tyystin salassa. Vaimon ja lasten kommentit kertovat enemmän.
Yhtä asiaa kyllä kaikissa lähivuosien aikana lukemissani muistelmissa ihmettelen: muistelijat ovat erehtymättömiä ja virheettömiä.
Omissa toimissaan he ovat aina onnistuneet, menestyneet ja saavuttaneet merkittäviä tuloksia. Jos jostain syystä on tullut takkiin, se on johtunut muiden vioista tai väärinkäsityksistä.
Jos itse kirjoittaisin muistelmani (mitä tuskin teen), kirjassa olisi kyllä runsaasti epätoivon hetkiä, omia mokia ja pään hakkaamista seinään.
Onnistumisista muistan lähinnä saunan lämmitykset ja pari kelvollista korvapuustitaikinaa.
Murtuneitten mielien kansikuva muuten perustuu Martti Mykkäsen vuonna 1954 suunnittelemaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kansikuvaan. Kirjan nimiölehdellä todetaan, että kannen käytölle on 2.painoksesta lähtien perikunnan suostumus.
Olenko oikeassa, jos veikkaan, että 1.painoksen kohdalla kustantaja ei suostumusta edes muistanut tiedustella?

maanantai 9. joulukuuta 2013

Liian hyvä valokuva

Olipa kerran kuusi valkoista rullaverhoa. Ja on yhä.
Verhot päätettiin laittaa tarpeettomina myyntiin Tori.fi:hin. Ne levitettiin lattialle kuvausta varten.
Jotta kuvasta saisi paremmin selvän, siitä poistettiin alla häiritsevä matto.
Verhot eivät kelvanneet Toriin. Ylläpitäjä lähetti nimittäin seuraavan viestin:
"Hei,
Kiitos Toriin jättämästäsi ilmoituksesta. Valitettavasti emme kuitenkaan
voineet julkaista sitä, sillä tällä hetkellä ilmoituksesi ei ole Tori.fi
-palvelun sääntöjen mukainen.
Ilmoituksen hylkäämisen syy:
Myynti-lmoituksiin liitettävät kuvat tulee olla käyttäjän itse ottamia tai
kuviin tulee olla käyttöoikeus tekijänoikeuden omistajalta. Emme hyväksy
ilmoituksissa muilta sivuistoilta kopioituja kuvia. Ilmoituksesi voidaan
hyväksyä normaalisti, mikäli jätät ilmoituksen ilman kuvaa tai liität siihen
mukaan itse ottamasi kuvan."

Epäselvissä tapauksissa Tori kehotti ottamaan yhteyttä asiakaspalveluun. Kolmenkaan yhteydenoton jälkeen asiakaspalvelu ei ole vastannut.
Huvittavaa asiassa on, että kuvat otti ja lähetti nettikauppaan henkilö, joka on aktiivisesti toiminut vuosikymmenien ajan tekijänoikeuksien kunnioittamisen ja säilyttämisen puolesta.
Nyt kun media on täynnä "lukijan kuvia" ja moni valokuvaaja kärvistelee vailla toimeksiantoja, voi tapahtuneesta tehdä vain yhden johtopäätöksen: vain huono valokuva on enää kelvollinen valokuva. Mutta kuinka huono sen pitää olla?
How low can you go?

perjantai 6. joulukuuta 2013

Kohta poissa on veljet

Temppeliaukion kirkossa esiintyivät itsenäisyyspäivän aattona mm. Viipurin Lauluveikot ja Helsingin Sotaveteraanien kuoro.
Viimeksi mainitussa kuorossa oli parhaimmillaan sata laulajaa. Nyt laulajia on enää kaksikymmentä, ja kaikki ovat täyttäneet 90 vuotta. Vanhin laulajista on 100-vuotias.
Kun kuorot kajauttivat yhdessä Veteraanin iltahuudon, kuivana pysyi tuskin yksikään silmä. Itkin kaulahuivini läpimäräksi ja muistin, miten äiti toisinaan hyräili laulua karjalanpiirakoita rypyttäessään.
Onneksi ulkona lotisi räntää samalla voimalla.
Tunteikasta itsenäisyyspäivää!

torstai 28. marraskuuta 2013

Ikävä asiakas

Onko kenellekään toiselle koskaan käynyt niin kuin minulle:
Pieni julkinen putiikki. Sama virkailija 15 vuotta. Asioin paikassa lähes kymmenkunta kertaa vuodessa.
Siellä ei ole koskaan sanottavasti ruuhkaa.
Joka kerta virkailija kysyy minulta: "Nimi?"
Kerron nimeni.
Joka kerta virkailija katsoo minua ikään kuin yrittäisin narrata häntä ja tulisin paikalle ensimmäistä kertaa.
Minulle tulee epämukava olo. Joskus yritän sanoa tullessani tuttavallisesti ja huolettomasti "hei" ja aloitan keskustelun.
Silloin virkailija mulkaisee minua kauhuissaan eikä vastaa mitään.
Kerran, kun hän kovisteli nimeäni, keräsin rohkeutta ja vastasin:" Sama kuin aina ennenkin."
Hän murahti ja näpytteli nimeni koneelle erehtymättä, mutta käänsi sitten loukkaantuneena selkänsä.
Seuraavalla kerralla ilmoitin taas kiltisti sukunimeni.
Koska hän joidenkin asiakkaiden kanssa näyttää juttelevan rentona ja puheliaana, olen voinut tulla vain siihen tulokseen, että vika on minussa. Hän saa ilmavaivoja pelkästään näkemisestäni.
Ikävää asiassa on, että minun on pakko käyttää juuri tämän laitoksen palveluja.
Tiedän kantavani maratoonarin sielua ja siitä joudun kärsimään. Jaksan yhä uskoa ihmeisiin.
Entä jos veisin hänelle joulukukkasen? Pullollisen glögiä? Saisiko hän järkytyksestä sydänkohtauksen? Tai paiskaisi minua kukkaruukulla? Sanoutuisi irti?
Yritän vain olla välittämättä. Vielä toiset 15 vuotta ja minulla on hyvinkin kirjan materiaali koossa.



torstai 21. marraskuuta 2013

Kadotetut sanat: LP, jalkarätti

Harvoja ovat nykyisin nämä merkintäni kuin entisen ukon hampaat.
Olen yrittänyt keskittyä oleellisiin – ja onnistunutkin.
Enimmäkseen olen miettinyt sanoja. Niitä, joita nuo entiset ukot käyttivät, ja niitä, jotka ovat menettäneet nykyisin lähes täysin merkityksensä.
"Mitä tarkoittaa LP?" kysyi perheen nuoriso eräänä iltana ruokapöydässä.
"Long play, siis pitkäsoittolevy. Se oli ennen tämmöinen lautasen kokoinen musta lätyskä", vastasin häkeltyneenä.
"Ahaa, siis niin kuin albumi?" kuului tyytyväinen oivallus.
Mietiskelin sitten, millaista mahtaisi olla albumijournalismi. Olisiko se vielä hitaampaa kuin älpee?
Kerran kirjoitin kirjani käsikirjoitukseen sanan syytinki.
"Mitä on syytinki? Kysyy nuoriso", tekstasi sivuun valpas ja rakas kustannustoimittajani.
Muistaakseni sana jäi kirjaan. Toisen kerran kirjoitin jalkarätin kokoisista räntähiutaleista.
Kun noita jalkarättejä taas tänään tulvii taivaalta tukehtumiseen asti, tajuan, että luultavasti suurin osa lukijoistani ei edes tiennyt, mikä on jalkarätti. Sillä ei, se ei ole pieni pyyhe, johon kuivataan jalat kuntosalilla käynnin jälkeen.
Ja ymmärtääkö kukaan kolmikymppinen, millaista on juoda mehua sinappilasista?
Silti minusta on lohdullista olla katoamaan tuomittujen sanojen saartama. Ovat ne nyt ainakin konkreettisempia kuin joku saamarin kestävyysvaje.
Yle Puheessa eilen Alf Rehn vertasi Pekka Himasen tutkimusta sisustuslehtien estetiikkaan, jossa kuljetaan valkeissa vaatteissa miljöössä, josta kaikki ikävä on siivottu pois. Vertaus oli kerrassaan mainio. Tosin Himanen ei mielestäni taitanut käyttää sisustuslehtien suosimia adjektiiveja rouhea, kerroksellinen ja ajankohtainen.


maanantai 28. lokakuuta 2013

Kirjoja, vessapaperia, taitoluistelua

Hiljaiseloa täällä, rientoa muuten.
Olen hiukan allapäin siitä, että Kirsti Ellilä on lopettanut konstailemattoman bloginsa Kirjailijan häiriöklinikka. Itse tuumin, että jos vähennän bloggaamista, tuottaisin enemmän kaunokirjallista tekstiä. No, niin ei ole valitettavasti käynyt.
Taistelin pari viikkoa yhden ainoan lauseen kanssa (selvyyden vuoksi todettakoon, että kirjoitin kyllä kaikkea muuta siinä sivussa). Tahkosin, väänsin ja käänsin, enkä ole vieläkään tyytyväinen.
"Pari riviä tein kirjaimia tänään. Olen onnellinen", Lauri Viita kirjoitti. Kyllä käy kateeksi.
Helsingin kirjamessuilla vierailin tällä kertaa haastattelijana.
Samalla ostin Janne Virkkusen Päivälehden miehen ja Herman Kochin Lääkärin.
Virkkusen luin samantien: tutuista ajoista ja ihmisistä on aina kiinnostava lukea, vaikkei Päivälehden mies toki mikään tirkistelykirja ole, vaan kovasti kirjoittajansa näköinen, asiallinen, sivistynyt ja arvonsa tunteva. Rivien väleistä löytyi tosin hienovaraista tietoa ja monessa kohtaa nauratti ääneen.
En yhtään ymmärrä, miksi kirjaa on syytetty kollegoiden haukkumisesta. Ilkeyksiä siitä on turha hakea, päinvastoin.
Messujen ja mukavien tupaantuliaisten jälkeen piti vielä yötuimaan lukea Suomen Kuvalehden poleeminen juttu kotimaisesta vessapaperikirjallisuudesta. Juttu oli tärkeä. Kirjailijoitako pitää syyttää siitä, jos kustantajat haluavat kustantaa vain kirjoja, jotka myyvät? Lukijoitako on syyttäminen siitä, että he jonottavat vain Finlandia-palkittuja ja Hotakaista? Mediaako siitä, että kirjailijan avioero on merkittävämpi uutinen kuin tuore teos? Bisnes jyrää. Hyvä, että keskustelua herää. Tylsää, jos keskustelijat ovat aina samat. Mutta eipä kai näin pienessä maata moni uskalla suutaan avata.
Lauantaina sain kutsun saapua seuraamaan Dancing on the Ice -kisaa Sipooseen. Tunnelma oli mainio, ja seurani kommentoi esityksiä asiantuntevasti. Tuli melkein ikävä taitoluistelumaailmaan!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pari sanaa Pietarista

Yhden vuoden sisällä olen käynyt Pietarissa jokaisena vuodenaikana. Näiden vierailujen jälkeen voin lämpimästi suositella Pietaria joko syksyllä tai talvella.
Ruska-aikaan kaupunki on ehdottomasti kauneimmillaan, kun kupoleiden kultaukset sulautuvat puiden keltaan. Ja jos kestää kylmyyttä ja viimaa, talvimatka Pietariin on romantikon unelma.
Keväällä kaupunki on kurainen ja kesällä turhan täynnä väkeä.
Viime reissulla kokemusmaailmani avartui muun muassa KHL:n matsilla. Eikös sellaisen näkeminen kuulu nykyisin jo yleissivistykseen? Peli oli vauhdikasta, taidokasta ja siistiä. Taistelumielialaa tarvittiin vielä, kun ottelun jälkeen 11 000 ihmistä pakkautui yhtä aikaa metroasemalle.
Lippu loistavalla paikalla maksoi 25 euroa. Samalla hinnalla pääsi Mihailovski-teatteriin oopperan piippuhyllylle. Kummassakaan paikassa ei tarvinnut palella.
Jos olet lähdössä Pietariin vielä ennen 4.11., älä missaa Mihailovskin taidemuseon Arkadi Plastovin näyttelyä. Sosialistisen realismin mestarin maalaukset sekä palauttavat työn arvon että kertovat sen ankaruudesta – ja ovat itkettävän herkkiä.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Alvar Aalto ja Osmantupa

Olen peräänkuuluttanut enemmän oikeita kohtaamisia. Niitä on riittänytkin, mahtavaa.
Yksi parhaista ideoista oli, ei entisten nuorten, vaan entisten lukiolaisten kokoontumisajot Kauttuan Ruukin alueella, Alvar Aallon mestaritöiden keskellä.
Muuttaisin milloin tahansa sellaiseen Aallon suunnittelemaan tyyppitaloon! Oli vaikea kuvitella käyskentelevänsä keskellä Satakuntaa, tuntui aivan ulkomailta. Ei sellaista nuorena tajunnut.
Professori Pekka Korvenmaa, asiantunteva oppaamme, onneksi tajusi miljöön arvon jo koululaisena.
Kun useimpia ikätovereita ei ole tavannut, hmmm, useampaan kymmeneen vuoteen, moni saattoi kärsiä ensin tunnistamisvaikeuksista.
Hauskaa oli todeta, että miehet ovat aina vain yhtä valloittavia kuin silloin joskus. Entäs me naiset? Me puhuimme vanhoista vanhemmistamme (jos olivat vielä elossa), työelämän hurjuudesta, joogasta, lastemme kuulumisista, mahdollisista lapsenlapsista ja kuivakukka-asetelmista.
Yhdessä lauloimme, uskokaa tai älkää, CCR:n biisejä. Have you ever seen the rain?
Mutta Osmantuvassa (mikä valtava yökerhoviritelmä keskellä rauhallista keskustataajamaa!) musiikki soi niin kovaa, ettei kukaan enää pystynyt keskustelemaan. Siispä tanssimme.
Kaikesta jäi hyvä, lämmin ja hiukan haikea mieli.


sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ihmisen suuruus

Lehtiä lukiessani ilahdun (ja toisinaan harmistunkin) usein pienistä asioista, jotka koskettavat henkilökohtaisesti ja hassusti, tai sitten koko päivä saa puhtia oivalluksista, joita teksteihin on taidokkaasti piilotettu.
Tänä viikonloppuna ilahduin ensin HS:n Kuukausiliitteen Ilkka Malmbergin pikkujutusta Buustia puolueisiin ja erityisesti lauseesta "Alaveteli, Honkilahti ja Hinnerjoki takaisin kuntakartalle!"
Jeee! Eläköön Honkilahti, syntymäkuntani. Kuukausiliite on nostanut sinut unohduksen suosta!
Riemastuin myös Katariina Malmbergin ruokaohjeesta Hyvä terveys -lehdessä. Ties koska otin talteen ruotsalaisesta Allt Om Matista herkullisen tomaatti-fenkolikeiton ohjeen. Se katosi muuttojen melskeessä, ja olen sitä vuosia haikaillut. Nyt sama ohje tarjoiltiin kuin tilattuna (no, itse asiassa olenkin lehden tilaaja) ja kohta sitä tarjoillaan perheelle.
Jälkiruuaksi nautin Risto Lindstedtin kolumnin Suomen Kuvalehdestä.
"Ihmisen suuruus on mitattavissa myös tavasta, jolla hän vaikenee", kirjoittaa Lindstedt.
Paras lause, jonka olen aikoihin lukenut.
Kyllä meni suu kerralla tukkoon.

torstai 3. lokakuuta 2013

Yksin ja yrittäjä

Viime viikolla vierailin puhumassa Helsingin yrittäjänaisille. Teemani oli Kirjoitan tolkkua arkeen.
Aktiivinen ja puhelias yleisö ilahdutti. Kirjoillani Hanki elämä! ja Superihmisiä? Johtajan voimavarat, olisi ollut kova kysyntä.
Superihmisiin? nelisen vuotta sitten haastattelemistani johtajista osa on jo saanut potkut tai jäänyt pois työelämästä. Selviytymisen ja jaksamisen konstit lienevät silti voimassa.Valitettavasti kirja on loppuunmyyty.
Puhuin tilaisuudessa myös siitä, miten tärkeää yksinäisyys on ideoiden ja luovuuden lähteenä. Osa kuulijoista totesi, että yrittäjän ongelmana saattaakin olla liika yksinäisyys. Siksi yrittäjänaisten kaltaiset verkostot ovat tärkeitä.
Totta: Illan jälkeen myös oma pääni pursui uusia tarinoita.
Joskus on helpompi antaa vinkkejä kuin noudattaa niitä itse. Mutta toteutin juuri omaa ohjettani: Päivä kuukaudessa yksin. Tällä kertaa taisi lipsahtaa parin päivän puolelle, mutta taisinpa myös olla niiden tarpeessa.
Noudatin myös toista ohjettani: Kun työ ei lähtenyt kulkemaan, lähdin kulkemaan itse. Tunnin kävely tuotti heti kolme tuntia taukoamatonta tekstiä.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Se oli hirvenmetsästys

Tai oikeammin metästys. Tai sitten mehtuu.
Elämäni ensimmäinen hirvenmetästys oli unohtumaton kokemus.
Tuskin pystyisin yhtä täydelliseen käsikirjoitukseen kuin mitä päivä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa tarjosi. Draaman kaari säilyi koko kymmenen tunnin ajan.
Aamu oli kolea, pitkästyttävä ja täynnä vihmovaa sadetta.  Väliajalla paistui makkara. Tulen räiske vaihtui raastavaan odotukseen metsikössä. Baletin loppuhuipennus syntyi viimeisen tunnin aikana aivan uusissa lavasteissa pellon laidalla. Koira haukkui kireästi, kun hirviäiti ja vasat laukkasivat kellanruskeassa koivikossa.
Vaelluskenkien juoksua läpi savisen pellon. Sitten hiljaisuus, jossa ruohonkorsikin huusi.
Minulla oli lukemattomien vaatekerrosteni alla jäätävän kylmä. Silti tunsin, miten kainalosta kirposi muka kaksi vuorokautta pitävän antiperspirantin alta yksinäinen hikikarpalo. Se juoksi hiirenä pitkin käsivartta.
Jännitys, toivo, pelko, ahdistus, pakokauhu, epätoivo, katumus, tilanteen armoille joutuminen  – ennenkokematon herpaantumattomien tunteiden skaala alkoi aamun lapsellisesta toiveesta, että saataisiin jotain saalista. Se päättyi iltapäivän kaikkea elämää puolustavaan viettiin.
 Ei sellaista täristystä missään teatterissa koe.
Tätä pitää hiukan pötsissä sulatella.
Hieno päivä: Kiitos Pasi, joka pidit koko ajan tasalla jatkuvasti muuttuvassa käsikirjoituksessa, kiitos erehtymätön dramaturgi Jukka, luotettava johtaja Vesa ja kumppanit. Unohtamatta herra X:ää, joka ilmestyi metsään kuin deus ex machina  ja paljasti puheillaan, että aseita vaarallisempia ovat toisiaan suvaitsemattomat ihmiset. (Hra X: Vaikka niin arvelit, en ole venäläinen, en saksalainen, en mulatti, enkä tappaja – mutta kannattaa kai varmuuden vuoksi vihata ihan kaikkea.)

Jukka ja Rape matkalla kohti tuntematonta.
Tässä on kuulemma jälki. Minä näin vain apiloita.
Toki teräasetta tarvitaan. Pasi veistää kännykän liitintä sopivaksi. Myöhempiä puukkokuvia en julkaise.
Vasan viimeinen matka.





tiistai 24. syyskuuta 2013

Satulaan sun nostan, kulta!

Tämä ei ole sisustusblogi, mutta kirjoittaja joutuu miettimään myös työolojaan.
Etätyöhön rohkaistaan. Kahviloissa on (muka) mukava työskennellä. Kun tekee töitä kotona, voi kirjoittaa vaikka sohvannurkassa löhöillen. Meillä rakkain työpaikka näyttää olevan keittiön pöytä, jossa välillä on yhtä aikaa kolmen läppärin työpiste.
Niska- ja selkäsäryt ovat tuttuja jokaiselle kirjoitustyötä tekevälle. Jos työsuojeluvaltuutetut näkisivät, millaisissa olosuhteissa useimmat etätyöläiset kirjoittavat, he patistaisivat nämä heti takaisin työpaikan pulpetin ääreen.
Kesällä sain viimein oman etäpisteeni järjestykseen.
Ihminenhän on skeptinen kaikkeen uuteen, ennen kuin itse kokeilee. Ex-työkaveri kehui Salli-satulatuolia maasta taivaaseen: selkäkivut katosivat ja sairaslomat loppuivat. Ok, tuumin, mutta noin erikoinen systeemi ei käy minulle, hamstring-jännekin kun on leikattu jne.
Kahden kuukauden Salli-elämän jälkeen en vaihtaisi entiseen.
Sähkösäätöisen työpöydän ääressä voi työskennellä vaikka seisten (eikä enää istua itseään sairaaksi!). Katson jopa telkkaria istuen satulatuolilla.
Niskakipu hävisi viikossa. Harjoitin tietysti tutkivaa journalismia, ja palasin muutamaksi viikoksi takaisin entiseen systeemiini. Sen seurauksena sain hartiat takaisin jumiin.
Ei varmasti ole sattumaa, että esimerkiksi terveysalan ammattilaiset luottavat satulatuoliin.
ps. Työpöytä on siivottu kuvauksen ajaksi. Enkä laita inhorealistiseksi vertailukohdaksi toista työpistettäni.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Design-viikon kunniaksi

Puolet painetuista lehdistä häviää viiden vuoden sisällä. Printtimedia katoaa kymmenessä vuodessa. Kohta ihmiset lukevat vain e-kirjoja, jos lukevat kirjoja ollenkaan.
Päivittäin uhkakuvat painetun sanan katoamisesta tihenevät.
Kun parikymmentä vuotta sitten selasin sisustuslehtiä, murisin kiihtyneenä, koska sisustusratkaisut eivät sisältäneet yhtään kirjahyllyä. Ihmettelin asiaa tutulle sisustussuunnittelijalle. "Kirjahylly on niin vaikea ja ei-kuvauksellinen huonekalu", hän perusteli. Mielestäni väite sisälsi piiloviestin, että kirjat sinänsä ovat vaikeita ja tarpeettomia. Lehtikuvassa esiintyy edukseen vain coffee-table valokuvaopus.
Jos sisustusjutuissa nykyisin näkyy kirjahylly, se on hento vänkyrä, joka kestää parin vihkon painon, tai sitten kirjat on koottu vaikuttavaksi tilataideteokseksi, josta ei voi poistaa yhtään nidettä koko pinon romahtamatta uskalikon niskaan.
Nyt tuijotan mietteliäänä seinän peittävää kirjahyllyäni (ei, kaikki kirjani eivät todellakaan mahdu siihen), jonka teetin viitisentoista vuotta sitten, rakkaiden kirjojeni ikuiseksi leposijaksi.
Kun viimeksi muutimme, ensimmäinen kriteeri oli löytää huone, jonne mittatilaushylly kaikkineen sopisi. Viisi koulupoikaa pestattiin aakkostamaan kirjat taas järjestykseen. Jo silloin oli hankala löytää divaria, joka ottaisi vastaan käytöstä poistetut kirjat.
Yhä kun haluan kiihkeästi lukea jonkin uuden kirjan, ostan sen. Vähemmän kiihkeitä ja vanhempia lainaan kirjastosta. Joskus divarista löytyy klassikko, jonka ehdottomasti vielä tarvitsen.
Kirja on mielestäni design-esine, jos mikä.
ps. Olen siis vieraillut Habitaressa, ja aion jatkaa aiheesta.


torstai 19. syyskuuta 2013

Härän sydän

Kävin tosi upeassa taidenäyttelyssä. Se on avoinna enää yhden päivän, ja suosittelen kiirehtimään: Tästä näyttelystä kukaan ei voi sanoa, että ei kosketa minua, en ymmärrä.
Kyseessä on tiedekeskus Heurekan Body Worlds, jossa plastisoidut ruumiit ja elimet viestivät siitä, mitä kannamme mukanamme.
"Miten tää kaikki mahtuu meidän sisään?" koululaisryhmä taivasteli.
Samaa ihmettelin minäkin. Tuollaiset mötikät, maksa ja sydän, seitsemän metriä suolta, keuhkot ja mahalaukku...Mitä pitemmälle näyttelyä kulki, sitä kauheammalta tuntui ajatus siitä, kuinka pahoinpitelemme itseämme väärällä ruualla, juomalla, liikunnan puutteella, tupakoinnilla.
Sikiön kehityksen äärellä olisi helppo kääntyä abortin vastustajaksi.
"Katso, noin ohut on aivokuori. Se ei kestä kovia kolauksia", yksi isä opasti pikkupojalleen.
Ihmiskehon lihakset, verisuonet, hermot ja jänteet liikuttivat minua syvästi.
Tästä lähtien tiedän, mitä kadehdin: härän sydäntä.
Ja nyt menen syömään jotain rasvaista ja makeaa.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Tsehov = cool, Dostojevski = hot

Yliopistolla alkoi hieno dialogisarja, jossa emeritusprofessori Pekka Pesonen keskustelee tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden kanssa venäläisestä kirjallisuudesta.
Eilen ensimmäisenä vieraana oli selkeäsanainen Pirkko Saisio, ja aiheena olivat Tsehovin novellit (kirottua, en taas löydä hattua ässän päälle, jääköön lakitta!).
Saisio kertoi lukevansa samoja kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen. Tsehovin novellit ovat hänelle tuttuja jo lapsuudesta. Tosin hän heitti, että silloin hän tuskin erotti Tsehovia Viisikoista. No, tuohon en usko.
Hän kuvaili Tsehovin tyyliä viileäksi, Dostojevskia kuumaksi.
"Dostojevskin romaaneissa käydään niin kuumia keskusteluja, että koskaan ei tiedä, mihin ne vievät. Siksi hän on mielestäni nuorten ihmisten kirjailija", Saisio sanoi.
Tsehov ei ole vain tunnelmointia, kaipausta ja raukeutta, vaan illuusiotonta ja tarkkanäköistä kirjallisuutta vailla kyynisyyttä. Hän aloittaa kertomuksen usein siitä, mihin toiset sen päättäisivät.
"Tsehov on ajankohtainen itseanalysoivan yhteiskuntaluokan jäsenenä. Suuri kirjailija on hän, joka löytää ajan sairauden."


sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Hyvästi, Silta

En aio ryhtyä seuraamaan Sillan toista tuotantokautta. Tosiasiassa jätin väliin jo ykköskauden viimeisen jakson.
Olkoon miten hyvin tehty tahansa, tunnustan, etten pitänyt koko sarjasta. Katsoessani vääntelehdin sohvalla ja nurisin, että tämä ei ole minulle.
En kiintynyt sarjaan, koska en pitänyt yhdestäkään sen henkilöstä. Keneenkään ei tehnyt mieli samaistua tai tutustua, päinvastoin kuin Vallan linnakkeessa, jossa kaikki tyypit – epämiellyttävistä ominaisuuksistaan huolimatta – olivat kuitenkin inhimillisiä. Sillan tyyppien käyttäytymisen motiivit eivät ainakaan vielä ole käyneet ilmi.
Vähemmän tv-sarjoja, enemmän oikeita kohtaamisia todellisten ihmisten kanssa.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Me työn sankarit

Olen ollut viime päivät a) kiukkuinen tai b) pöllämystynyt monista eri asioista. Postauksen aiheita on kertynyt päivää päälle muutamia, mutta kun niitä tulee kasoittain, en ehdi aloittaa ennen kuin uusi ryysii niskaan.
En ole edes varma siitä, onko kiukku hedelmällinen olotila. Tuskin. Haluaisin niin kiihkeästi olla yltiöpositiivinen.
Ihan viimeksi minua on kiukuttanut työntekemisellä kehuskelu. Ihan niin kuin minkä tahansa työn tekeminen ei olisikaan normaali olotila, vaan olisi jotenkin sankarillista vaikkapa kirjoittaa lentokoneessa (ihan huimaa!) muistamatta, että siellä tekee töitään muun muassa lentohenkilökunta. Eikä mielestäni ole mitään ihmeellistä siinäkään, että ryhtyy työskentelemään sen jälkeen, kun lapsi on raijattu päivähoitoon.
Muistuu mieleen muuan entinen toimittaja, joka yritti kerjätä työnantajaltaan ylityölisää. "Minähän ideoin työmatkoillani joka päivä bussissa!" hän taivasteli meille tolloille, jotka emme ymmärtäneet rahastaa jokaisesta aivon raksahduksesta.
Oikeassa hän oli siinä, että bussinpenkki on luovempi paikka ideoida kuin ikkunattoman karsinahelvetin neuvottelupöytä.
Tykkäsin kovasti Kari Hotakaisen kommentista Kuukausiliitteen jutussa: ei työpisteen tarvitse olla viihtyisä.
Mutta ei minua silti haittaisi, vaikka omani olisikin. Siitä lisää tuonnempana.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kolme luettua

Muutama kirja luettu:
1. Viimeinkin sain käsiini Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina.
Tässäpä erinomainen, rohkea ja tarpeellinen kirja. Jensenin toimittajan tarkkuus välittyy jokaisesta lauseesta. Hän ei säästele itseään, vaan päästää lukijan lähelle. Niin lukijan myötätunto kasvaa tarinan mukana. Omakohtainen tietokirja toimii tehokkaasti kuin romaani ja jää elämään mieleen. Hienoa työtä.
Kenelle? Suosittelen paitsi muistisairaiden omaisille, myös jokaiselle, joka kuvittelee elävänsä yli viisikymppiseksi.
2. Martti Huhtamäen Mara puhuu omiaan.
Entisen Ilta-Sanomien pitkäaikaisen päätoimittajan muistelmat tietysti kiinnostavat. Ensin minä-keskeisyys ärsyttää, mutta lopulta nostalgiset muistot tempaavat mukaansa. Mitään ennen kuulemattomia "alan" juoruja tai paljastuksia kirjasta on turha hakea. Omat empatiansa ja antipatiansa Mara kertoo avoimesti – mutta ei välttämättä, mikä niihin on aikoinaan antanut aihetta.
Kenelle? Toimittajille, jotka muistavat, millaista oli 1970- ja 1980-luvuilla. Nuorille toimittajille muistutukseksi, millaista oli median mahti ennen.
3. Yksi novellikokoelma. Olen niin kiltti ja täynnä myötähäpeää, etten laita tähän edes kirjan enkä kirjoittajan nimeä.
Kenelle? No, ei ainakaan minulle.

torstai 22. elokuuta 2013

Syyskauden avajaisbileet

Kustantajani Otavan syyskauden avajaisissa on aina mielenkiintoista. Ihania, älykkäitä naisia, niin kirjailijoita kuin toimittajia – ja muutama mielenkiintoinen mies.
Sain hyvän romaanin aloituslauseen, mutta olen valitettavasti ehtinyt unohtaa sen, enkä edes enää muista, keneltä sen sain. Kun kerroin Outi Pakkaselle harkitsevani siirtymistä tuotantotalouden ja kaupan alalle, eli myymään itse keräämiäni marjoja ja sieniä Mikkelin torille, Outi väitti hankkeeni sisältävän jopa dekkarin ainekset.
Sirpa Pääkkösen kanssa sovin, että hän saa hoitaa marjankeruun Rantasalmelle asti – Joroinen on jo minun aluettani.
Uudet upeahymyiset kirjailijat poseerasivat palstoille kuin valokuvamallit.
Aika moni oli saamassa lapsen.
Ikävistä asioista ei puhuttu, jopa median kriisistä jaksettiin veistellä pilaa, jollaista yleensä kuulee vain ruumiinavauksissa.
Kohtasin myös erään minulle hyvin tärkeän henkilön. Hänellä oli rinnassa oheinen koru. Samanlainen on Michelle Obamalla, mutta tämä koru on erityislaatuinen, koska sen on ostanut Pariisissa asuva lapsenlapsi.
Juhlat on juhlittu, tänään syödään paistettuja perunoita.