Tai oikeammin metästys. Tai sitten mehtuu.
Elämäni ensimmäinen hirvenmetästys oli unohtumaton kokemus.
Tuskin pystyisin yhtä täydelliseen käsikirjoitukseen kuin mitä päivä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa tarjosi. Draaman kaari säilyi koko kymmenen tunnin ajan.
Aamu oli kolea, pitkästyttävä ja täynnä vihmovaa sadetta. Väliajalla paistui makkara. Tulen räiske vaihtui raastavaan odotukseen metsikössä. Baletin loppuhuipennus syntyi viimeisen tunnin aikana aivan uusissa lavasteissa pellon laidalla. Koira haukkui kireästi, kun hirviäiti ja vasat laukkasivat kellanruskeassa koivikossa.
Vaelluskenkien juoksua läpi savisen pellon. Sitten hiljaisuus, jossa ruohonkorsikin huusi.
Minulla oli lukemattomien vaatekerrosteni alla jäätävän kylmä. Silti tunsin, miten kainalosta kirposi muka kaksi vuorokautta pitävän antiperspirantin alta yksinäinen hikikarpalo. Se juoksi hiirenä pitkin käsivartta.
Jännitys, toivo, pelko, ahdistus, pakokauhu, epätoivo, katumus, tilanteen armoille joutuminen – ennenkokematon herpaantumattomien tunteiden skaala alkoi aamun lapsellisesta toiveesta, että saataisiin jotain saalista. Se päättyi iltapäivän kaikkea elämää puolustavaan viettiin.
Ei sellaista täristystä missään teatterissa koe.
Tätä pitää hiukan pötsissä sulatella.
Hieno päivä: Kiitos Pasi, joka pidit koko ajan tasalla jatkuvasti muuttuvassa käsikirjoituksessa, kiitos erehtymätön dramaturgi Jukka, luotettava johtaja Vesa ja kumppanit. Unohtamatta herra X:ää, joka ilmestyi metsään kuin deus ex machina ja paljasti puheillaan, että aseita vaarallisempia ovat toisiaan suvaitsemattomat ihmiset. (Hra X: Vaikka niin arvelit, en ole venäläinen, en saksalainen, en mulatti, enkä tappaja – mutta kannattaa kai varmuuden vuoksi vihata ihan kaikkea.)
Jukka ja Rape matkalla kohti tuntematonta.
Tässä on kuulemma jälki. Minä näin vain apiloita.
Toki teräasetta tarvitaan. Pasi veistää kännykän liitintä sopivaksi. Myöhempiä puukkokuvia en julkaise.
Vasan viimeinen matka.
Elämäni ensimmäinen hirvenmetästys oli unohtumaton kokemus.
Tuskin pystyisin yhtä täydelliseen käsikirjoitukseen kuin mitä päivä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa tarjosi. Draaman kaari säilyi koko kymmenen tunnin ajan.
Aamu oli kolea, pitkästyttävä ja täynnä vihmovaa sadetta. Väliajalla paistui makkara. Tulen räiske vaihtui raastavaan odotukseen metsikössä. Baletin loppuhuipennus syntyi viimeisen tunnin aikana aivan uusissa lavasteissa pellon laidalla. Koira haukkui kireästi, kun hirviäiti ja vasat laukkasivat kellanruskeassa koivikossa.
Vaelluskenkien juoksua läpi savisen pellon. Sitten hiljaisuus, jossa ruohonkorsikin huusi.
Minulla oli lukemattomien vaatekerrosteni alla jäätävän kylmä. Silti tunsin, miten kainalosta kirposi muka kaksi vuorokautta pitävän antiperspirantin alta yksinäinen hikikarpalo. Se juoksi hiirenä pitkin käsivartta.
Jännitys, toivo, pelko, ahdistus, pakokauhu, epätoivo, katumus, tilanteen armoille joutuminen – ennenkokematon herpaantumattomien tunteiden skaala alkoi aamun lapsellisesta toiveesta, että saataisiin jotain saalista. Se päättyi iltapäivän kaikkea elämää puolustavaan viettiin.
Ei sellaista täristystä missään teatterissa koe.
Tätä pitää hiukan pötsissä sulatella.
Hieno päivä: Kiitos Pasi, joka pidit koko ajan tasalla jatkuvasti muuttuvassa käsikirjoituksessa, kiitos erehtymätön dramaturgi Jukka, luotettava johtaja Vesa ja kumppanit. Unohtamatta herra X:ää, joka ilmestyi metsään kuin deus ex machina ja paljasti puheillaan, että aseita vaarallisempia ovat toisiaan suvaitsemattomat ihmiset. (Hra X: Vaikka niin arvelit, en ole venäläinen, en saksalainen, en mulatti, enkä tappaja – mutta kannattaa kai varmuuden vuoksi vihata ihan kaikkea.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti