Me työn sankarit

Olen ollut viime päivät a) kiukkuinen tai b) pöllämystynyt monista eri asioista. Postauksen aiheita on kertynyt päivää päälle muutamia, mutta kun niitä tulee kasoittain, en ehdi aloittaa ennen kuin uusi ryysii niskaan.
En ole edes varma siitä, onko kiukku hedelmällinen olotila. Tuskin. Haluaisin niin kiihkeästi olla yltiöpositiivinen.
Ihan viimeksi minua on kiukuttanut työntekemisellä kehuskelu. Ihan niin kuin minkä tahansa työn tekeminen ei olisikaan normaali olotila, vaan olisi jotenkin sankarillista vaikkapa kirjoittaa lentokoneessa (ihan huimaa!) muistamatta, että siellä tekee töitään muun muassa lentohenkilökunta. Eikä mielestäni ole mitään ihmeellistä siinäkään, että ryhtyy työskentelemään sen jälkeen, kun lapsi on raijattu päivähoitoon.
Muistuu mieleen muuan entinen toimittaja, joka yritti kerjätä työnantajaltaan ylityölisää. "Minähän ideoin työmatkoillani joka päivä bussissa!" hän taivasteli meille tolloille, jotka emme ymmärtäneet rahastaa jokaisesta aivon raksahduksesta.
Oikeassa hän oli siinä, että bussinpenkki on luovempi paikka ideoida kuin ikkunattoman karsinahelvetin neuvottelupöytä.
Tykkäsin kovasti Kari Hotakaisen kommentista Kuukausiliitteen jutussa: ei työpisteen tarvitse olla viihtyisä.
Mutta ei minua silti haittaisi, vaikka omani olisikin. Siitä lisää tuonnempana.