Ikävä asiakas

Onko kenellekään toiselle koskaan käynyt niin kuin minulle:
Pieni julkinen putiikki. Sama virkailija 15 vuotta. Asioin paikassa lähes kymmenkunta kertaa vuodessa.
Siellä ei ole koskaan sanottavasti ruuhkaa.
Joka kerta virkailija kysyy minulta: "Nimi?"
Kerron nimeni.
Joka kerta virkailija katsoo minua ikään kuin yrittäisin narrata häntä ja tulisin paikalle ensimmäistä kertaa.
Minulle tulee epämukava olo. Joskus yritän sanoa tullessani tuttavallisesti ja huolettomasti "hei" ja aloitan keskustelun.
Silloin virkailija mulkaisee minua kauhuissaan eikä vastaa mitään.
Kerran, kun hän kovisteli nimeäni, keräsin rohkeutta ja vastasin:" Sama kuin aina ennenkin."
Hän murahti ja näpytteli nimeni koneelle erehtymättä, mutta käänsi sitten loukkaantuneena selkänsä.
Seuraavalla kerralla ilmoitin taas kiltisti sukunimeni.
Koska hän joidenkin asiakkaiden kanssa näyttää juttelevan rentona ja puheliaana, olen voinut tulla vain siihen tulokseen, että vika on minussa. Hän saa ilmavaivoja pelkästään näkemisestäni.
Ikävää asiassa on, että minun on pakko käyttää juuri tämän laitoksen palveluja.
Tiedän kantavani maratoonarin sielua ja siitä joudun kärsimään. Jaksan yhä uskoa ihmeisiin.
Entä jos veisin hänelle joulukukkasen? Pullollisen glögiä? Saisiko hän järkytyksestä sydänkohtauksen? Tai paiskaisi minua kukkaruukulla? Sanoutuisi irti?
Yritän vain olla välittämättä. Vielä toiset 15 vuotta ja minulla on hyvinkin kirjan materiaali koossa.

Kadotetut sanat: LP, jalkarätti

Harvoja ovat nykyisin nämä merkintäni kuin entisen ukon hampaat.
Olen yrittänyt keskittyä oleellisiin – ja onnistunutkin.
Enimmäkseen olen miettinyt sanoja. Niitä, joita nuo entiset ukot käyttivät, ja niitä, jotka ovat menettäneet nykyisin lähes täysin merkityksensä.
"Mitä tarkoittaa LP?" kysyi perheen nuoriso eräänä iltana ruokapöydässä.
"Long play, siis pitkäsoittolevy. Se oli ennen tämmöinen lautasen kokoinen musta lätyskä", vastasin häkeltyneenä.
"Ahaa, siis niin kuin albumi?" kuului tyytyväinen oivallus.
Mietiskelin sitten, millaista mahtaisi olla albumijournalismi. Olisiko se vielä hitaampaa kuin älpee?
Kerran kirjoitin kirjani käsikirjoitukseen sanan syytinki.
"Mitä on syytinki? Kysyy nuoriso", tekstasi sivuun valpas ja rakas kustannustoimittajani.
Muistaakseni sana jäi kirjaan. Toisen kerran kirjoitin jalkarätin kokoisista räntähiutaleista.
Kun noita jalkarättejä taas tänään tulvii taivaalta tukehtumiseen asti, tajuan, että luultavasti suurin osa lukijoistani ei edes tiennyt, mikä on jalkarätti. Sillä ei, se ei ole pieni pyyhe, johon kuivataan jalat kuntosalilla käynnin jälkeen.
Ja ymmärtääkö kukaan kolmikymppinen, millaista on juoda mehua sinappilasista?
Silti minusta on lohdullista olla katoamaan tuomittujen sanojen saartama. Ovat ne nyt ainakin konkreettisempia kuin joku saamarin kestävyysvaje.
Yle Puheessa eilen Alf Rehn vertasi Pekka Himasen tutkimusta sisustuslehtien estetiikkaan, jossa kuljetaan valkeissa vaatteissa miljöössä, josta kaikki ikävä on siivottu pois. Vertaus oli kerrassaan mainio. Tosin Himanen ei mielestäni taitanut käyttää sisustuslehtien suosimia adjektiiveja rouhea, kerroksellinen ja ajankohtainen.

Kirjoja, vessapaperia, taitoluistelua

Hiljaiseloa täällä, rientoa muuten.
Olen hiukan allapäin siitä, että Kirsti Ellilä on lopettanut konstailemattoman bloginsa Kirjailijan häiriöklinikka. Itse tuumin, että jos vähennän bloggaamista, tuottaisin enemmän kaunokirjallista tekstiä. No, niin ei ole valitettavasti käynyt.
Taistelin pari viikkoa yhden ainoan lauseen kanssa (selvyyden vuoksi todettakoon, että kirjoitin kyllä kaikkea muuta siinä sivussa). Tahkosin, väänsin ja käänsin, enkä ole vieläkään tyytyväinen.
"Pari riviä tein kirjaimia tänään. Olen onnellinen", Lauri Viita kirjoitti. Kyllä käy kateeksi.
Helsingin kirjamessuilla vierailin tällä kertaa haastattelijana.
Samalla ostin Janne Virkkusen Päivälehden miehen ja Herman Kochin Lääkärin.
Virkkusen luin samantien: tutuista ajoista ja ihmisistä on aina kiinnostava lukea, vaikkei Päivälehden mies toki mikään tirkistelykirja ole, vaan kovasti kirjoittajansa näköinen, asiallinen, sivistynyt ja arvonsa tunteva. Rivien väleistä löytyi tosin hienovaraista tietoa ja monessa kohtaa nauratti ääneen.
En yhtään ymmärrä, miksi kirjaa on syytetty kollegoiden haukkumisesta. Ilkeyksiä siitä on turha hakea, päinvastoin.
Messujen ja mukavien tupaantuliaisten jälkeen piti vielä yötuimaan lukea Suomen Kuvalehden poleeminen juttu kotimaisesta vessapaperikirjallisuudesta. Juttu oli tärkeä. Kirjailijoitako pitää syyttää siitä, jos kustantajat haluavat kustantaa vain kirjoja, jotka myyvät? Lukijoitako on syyttäminen siitä, että he jonottavat vain Finlandia-palkittuja ja Hotakaista? Mediaako siitä, että kirjailijan avioero on merkittävämpi uutinen kuin tuore teos? Bisnes jyrää. Hyvä, että keskustelua herää. Tylsää, jos keskustelijat ovat aina samat. Mutta eipä kai näin pienessä maata moni uskalla suutaan avata.
Lauantaina sain kutsun saapua seuraamaan Dancing on the Ice -kisaa Sipooseen. Tunnelma oli mainio, ja seurani kommentoi esityksiä asiantuntevasti. Tuli melkein ikävä taitoluistelumaailmaan!

Pari sanaa Pietarista

Yhden vuoden sisällä olen käynyt Pietarissa jokaisena vuodenaikana. Näiden vierailujen jälkeen voin lämpimästi suositella Pietaria joko syksyllä tai talvella.
Ruska-aikaan kaupunki on ehdottomasti kauneimmillaan, kun kupoleiden kultaukset sulautuvat puiden keltaan. Ja jos kestää kylmyyttä ja viimaa, talvimatka Pietariin on romantikon unelma.
Keväällä kaupunki on kurainen ja kesällä turhan täynnä väkeä.
Viime reissulla kokemusmaailmani avartui muun muassa KHL:n matsilla. Eikös sellaisen näkeminen kuulu nykyisin jo yleissivistykseen? Peli oli vauhdikasta, taidokasta ja siistiä. Taistelumielialaa tarvittiin vielä, kun ottelun jälkeen 11 000 ihmistä pakkautui yhtä aikaa metroasemalle.
Lippu loistavalla paikalla maksoi 25 euroa. Samalla hinnalla pääsi Mihailovski-teatteriin oopperan piippuhyllylle. Kummassakaan paikassa ei tarvinnut palella.
Jos olet lähdössä Pietariin vielä ennen 4.11., älä missaa Mihailovskin taidemuseon Arkadi Plastovin näyttelyä. Sosialistisen realismin mestarin maalaukset sekä palauttavat työn arvon että kertovat sen ankaruudesta – ja ovat itkettävän herkkiä.

Alvar Aalto ja Osmantupa

Olen peräänkuuluttanut enemmän oikeita kohtaamisia. Niitä on riittänytkin, mahtavaa.
Yksi parhaista ideoista oli, ei entisten nuorten, vaan entisten lukiolaisten kokoontumisajot Kauttuan Ruukin alueella, Alvar Aallon mestaritöiden keskellä.
Muuttaisin milloin tahansa sellaiseen Aallon suunnittelemaan tyyppitaloon! Oli vaikea kuvitella käyskentelevänsä keskellä Satakuntaa, tuntui aivan ulkomailta. Ei sellaista nuorena tajunnut.
Professori Pekka Korvenmaa, asiantunteva oppaamme, onneksi tajusi miljöön arvon jo koululaisena.
Kun useimpia ikätovereita ei ole tavannut, hmmm, useampaan kymmeneen vuoteen, moni saattoi kärsiä ensin tunnistamisvaikeuksista.
Hauskaa oli todeta, että miehet ovat aina vain yhtä valloittavia kuin silloin joskus. Entäs me naiset? Me puhuimme vanhoista vanhemmistamme (jos olivat vielä elossa), työelämän hurjuudesta, joogasta, lastemme kuulumisista, mahdollisista lapsenlapsista ja kuivakukka-asetelmista.
Yhdessä lauloimme, uskokaa tai älkää, CCR:n biisejä. Have you ever seen the rain?
Mutta Osmantuvassa (mikä valtava yökerhoviritelmä keskellä rauhallista keskustataajamaa!) musiikki soi niin kovaa, ettei kukaan enää pystynyt keskustelemaan. Siispä tanssimme.
Kaikesta jäi hyvä, lämmin ja hiukan haikea mieli.