Kuuntelin viime viikolla Alla Pugatsovan laulaman б е з м е н я eli Ilman sinua. Se tunkeutui päiväkausiksi matona kaivelemaan korvaa, mutta miksi kutsutaan ilmiötä, jossa elokuva tarraa silmään? Valistakaa minua.
Ehdin nimittäin viimein katsomaan Michael Hanekenin elokuvan Rakkaus. Sen jokainen yksityiskohta jäi riipomaan: käden asento, kirjan sivun liike, viinitilkka pullon pohjalla, sohvalle myttääntynyt torkkupeitto. Äänimaailman pienimmistäkin rapsauksista puhumattakaan.
Vieressäni istuva iäkäs mies pyyhki kyyneleitä useaan otteeseen. Loppuminuutit hän nyyhkytti kämmenensä suojassa.
Leffateatterista poistui hiljainen joukko. Meidänkin seurueeltamme taisi mennä kymmenen minuuttia, ennen kuin kukaan pystyi sanomaan mitään. Happea piti vetää syvään. Elokuva jatkui silmien edessä ja kaiversi syvältä omia muistoja – tai omaa tulevaisuutta.
Suosittelen katsottavaksi vain erittäin tasapainoisessa mielentilassa ja elämänvaiheessa, jolloin kestää sen, että ravistetaan tarvittaessa.
Ehdin nimittäin viimein katsomaan Michael Hanekenin elokuvan Rakkaus. Sen jokainen yksityiskohta jäi riipomaan: käden asento, kirjan sivun liike, viinitilkka pullon pohjalla, sohvalle myttääntynyt torkkupeitto. Äänimaailman pienimmistäkin rapsauksista puhumattakaan.
Vieressäni istuva iäkäs mies pyyhki kyyneleitä useaan otteeseen. Loppuminuutit hän nyyhkytti kämmenensä suojassa.
Leffateatterista poistui hiljainen joukko. Meidänkin seurueeltamme taisi mennä kymmenen minuuttia, ennen kuin kukaan pystyi sanomaan mitään. Happea piti vetää syvään. Elokuva jatkui silmien edessä ja kaiversi syvältä omia muistoja – tai omaa tulevaisuutta.
Suosittelen katsottavaksi vain erittäin tasapainoisessa mielentilassa ja elämänvaiheessa, jolloin kestää sen, että ravistetaan tarvittaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti