maanantai 7. tammikuuta 2013

Kaksi vuotta ja katastrofi

Kun katselee oheista maisemaa kaulaansa myöten avannossa, mieli rauhoittuu ja siihen alkaa erittyä kiinnostavia kysymyksiä työelämästä.
Kuten vaikkapa, että
 1) Millä viisaudella yritysvalmentajana voi työskennellä ihminen, jolla ei itsellään ole kattavaa kokemusta yrityselämästä? Toki ulkopuolelta näkee kirkkaammin, mutta pelkästä teoriasta ei ole apua, kun pitäisi ymmärtää se monimutkainen lonkeroinen möhkäle, jonka sisällä ihminen yksilönä räpistelee ja yrittää vuorovaikuttaa toisten kaltaistensa kanssa ja saada aikaan jotain tulosta.
Tai
2) Jos cv:ssä entisaikaan oli paljon kahden vuoden työsuhteita, se oli selvä merkki siitä, että tyyppi on ollut kykenemätön tehtäviinsä tai työskennellyt itselleen sopimattomassa duunissa. Vaikka nykyisin eletään 140-merkin twiittiyhteiskunnassa, ei bisneksessä kahdessa vuodessa edelleenkään ehdi saada aikaan muuta kuin korkeintaan katastrofin.
3) Nuorelle ihmiselle on ymmärrettävää ja (pitäisi olla) luontaista ajatella vuositolkulla eteenpäin ja uskoa tulevaisuuteen. Samalla tavalla minusta on kypsymisen merkki, jos keski-ikäinen ihminen osaa elää nykyhetkeä, eikä mitään sitku-elämää: kun lapset ovat muuttaneet kotoa...kun laina on maksettu...kun olen eläkkeellä...
Nousen vedestä, huokaisen syvään, jätän maiseman, menen koneelle ja alan elää nytkua.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti