Pako todellisuudesta

Rautatieaseman julkisivun ohittamiseen jalan kuluu vajaat kaksi minuuttia. Tuona aikana viisi romanikerjäläistä yrittää pysäyttää matkani.
Metron sisäänkäynniltä postitalon kulmalle menee toiset kaksi minuuttia. Kerjäläisiä on matkalla kolme.
Muistelen Emir Kusturican hienoa elokuvaa Mustalaisten aika, joka voitti Cannesin filmijuhlilla pääpalkinnon 1988.
Se taas tuo mieleeni kerjäläislapset Espanjalaisten portaiden yläpäässä Roomassa. Huomaamatta he veivät taskusta rahat ja laukusta lompakon. Nyt kerjäläiset on siellä häädetty suosituimmilta turistipaikoilta. He päivystävät metroasemilla ja julkisissa liikennevälineissä.
En edes yritä ratkaista kerjäläisongelmaa. Kusturican ohjaajaprofiilia miettiessäni ehdinkin jo Töölöntorille.
Kas! Siellä apteekin seinään nojaten istuu muovikassiensa keskellä aito suomalainen densa. Aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, joista pieni osa erottuu huivimytyn keskeltä. On siis kevät. Tuntuu kotoisalta.
Bussipysäkillä nuori tyttö karhuaa paria euroa. "Kun mun pitäis päästä Espooseen, kun siellä on pikkusiskot ihan ilman hoitajaa ja mä oon hukannut mun kukkaron."
Sanon hänelle, etten usko sanaakaan hänen jutustaan ja tyhjennän taskuni.
Alan odottaa Palefacen uutta levyä.