Menneisyyden Ansa

Hyvää ei voi odottaa liian kauan.
Maalaisjärkeä löytyy myös maalta. Lapin Kansa 7.3.2012
Anteeksi pitkä postaus, mutta en saanut linkkiä toimimaan.

Goottilaiset kaksoset menneisyyden ansassa

Kirjat
Ulla-Maija Paavilainen:
Kummitäti, Otava.
Ympäristölobbari Elinalla on kaikki, mitä ihminen toivoa voi: hyväpalkkainen työ,vielä hyväpalkkaisempi mies ja puhumaton teinipoika. Ikävä vain, että onnella on hintansa. Sielun se syö, kun sisustuslehteen sopivan kodin takia täytyy viipyä työpaikalla niin pitkään, ettei oma lapsikaan viitsi äidille enää puhua ei pukahtaa.
Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti kuvaa sen ikäpolven ihmisiä, joiden piti pinnistellä kohotakseen sosiaaliluokassa vanhempiensa yläpuolelle. Elina on maatilan tyttö, jonka on pitänyt myydä landepaukkutaustansa ekologisen elämäntavan alttarille. Hän saa oikeutuksen trendikkääseen elämään muuttamalla lehmänlannan ekoideologiaksi. Samalla hän joutuu kieltämään itsensä ja vanhempansa.
Moni keski-ikäinen kantaa samaa häpeää. Vaikka ihminen oppisikin kokkareilla sopertamaan vivahteikkaita viiniadjektiiveja, lihapulla ei muutu shampanjaksi. Paavilainen ironisoi lempeästi trendi-Elinan hektistä oravanpyörää, jonka rytmin Elina on jo kadottanut itse sitä huomaamatta.
Elinan vastaparina Kummitädissä linkuttaa maanläheinen Ansa-täti, joka on lukijalle tuttu Paavilaisen edellisestä romaanista Kylmä kamari (2010). Naiset kohtaavat Elinan isän ja Ansan veljen perunkirjoituksessa. Elina tarvitsee maatiaissukulaisen apua, kun saa kutsun linnanjuhliin. Mestariompelija Ansa saa ommella ekopuvun Elinan vanhoista vaatteista, joilla jokaisella on tarina.
Ompelun lomassa Ansa ja Elina käyvät läpi sukunsa kipeää historiaa. Raastavin vaihe on Elinan äidin masennus ja itsemurha sen jälkeen, kun hänen Ilkka-poikansa ja Ansan rakastettu kuoli auto-onnettomuudessa. Ansa menetti samassa onnettomuudessa myös syntymättömän lapsensa.Trendi- Elina sen sijaan synnytti pojan, joka on kuin peilikuva Ansan Ilkasta.
Paavilainen on aina hallinnut ilmeikkään kerronnan. Kummitädissä hän parantaa ilmaisuaan entisestään rajoittamalla liikoja luovia koukeroita. Lukija aistii Elinan kivun ja yksinäisyyden vähäeleisissä hetkissä, kun naamio hetkeksi valahtaa ikipirteän suorittajan kasvoilta. Kaiken maineen ja mammonan keskellä Elinalla ei ole ketään muuta kuin juro Ansa.
Eikä Ansa petä. Paavilainen kuvaa romaaneissaan sisarten keskinäisiä ja äitien ja tytärten välisiä ristiriitoja, mutta luottaa lopulta naisten väliseen solidaarisuuteen. Naisessa on naiselle turva, kun elämä on ehtinyt jo pistää polvilleen nuoruuden uhman.
Myöskään Paavilainen ei petä. Hän antaa äänen sekä piikkikoroissaan sipsuttavalle uranaiselle että syrjäkylän sitkaalle eukolle. Ja meille muille siinä välissä.
Heidi Lakkala