Nainen käy vessassa

Miehillä on kirjallisuudessa tapana käydä välillä tyhjentämässä rakkonsa tai krapularipulilla. Yleensä nämä toiminnot tapahtuvat kohdassa, jossa ei muuten tapahdu mitään, kirjailijan päässä varsinkaan.
Olen kesän aikana lukenut kolme eri kolumnia, joissa nainen käsittelee ruuansulatustaan ja vessaistuntojaan. Ehkä aihealue – takapuolen paljastaminen – on jotenkin kesäinen, muuten en osaa ymmärtää tätä yhtäkkistä innostusta kuvailla omia suolentoimintoja.
Olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että sekä kuninkaat ja jopa kiinalaiset käyvät vessassa. Jopa talvisin.
Mutta että naiset!
Huisin roisia.

Osta, osta – älä osta!

En ole mikään menneisiin hyviin aikoihin haikailija (vaikka kiihkeämmin kuin mitään haluaisin palata vuoteen, jolloin olin viisivuotias: kyseinen ikä on ihmisen parasta aikaa). Silti suu meni mutruun, kun mökin lehtilaatikkoa siivotessa vastaan tuli vanha, isosivuinen Hesari.
Että se näytti kiinnostavalta, ja jutut olivat niin luettavia, ja heh, tuoreita!
Joskus ennen vanhaan ajateltiin, että todellisin totuus löytyy Hesarin sivuilta.
Eilisessä lehdessä sivulla A5 Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Petteri Repo kannusti kansalaisia pienimuotoisesti elvyttämään eli ostamaan, ettei taantuma pitkittyisi.
Sivulla B3 Johanna Korhonen puolestaan suositteli hankkiutumaan turhasta roinasta eroon. "On opittava, että ihaninta on olla ostamatta mitään."
Säästäväisenä ja kansantalouden näkymistä huolestuneena kaipaisin nyt kipeästi synteesiä ja tarkkoja toimintaohjeita.
Kauhea ajatus, että Suomi romahtaa, kun minä vain tyytyväisenä möllötän kotona laihan lompakkoni kanssa ja joutessani lajittelen tavaroita kierrätykseen.
Ai niin, mutta eihän ole mitään niin vanhaa kuin eilinen lehti, siis ennen vanhaan ei ollut.
Nykyisin ei kai mikään ole vanhempaa kuin minuutti sitten lähetetty twiitti.

Lempeää teurastusta

Kirjojen lukeminen umpimähkään ei ole oikein vuosiin jaksanut enää tyydyttää. Siksi olen joka kesä niin sanotusti perehtynyt – eli huvittanut itseäni – lukemalla, ja välillä nylkemällä, yhden kirjailijan koko tuotannon peräperää.
Näin olen elänyt esimerkiksi Ruth Rendell -kesän ja Anne Tyler -kesän. Oli Mika Waltari -kesä, Aila Meriluoto -kesä, Ian McEvan -kesä ja viime vuonna Marja-Liisa Vartio -kesä. Kesät sisältävät myös kyseisten kirjailijoiden elämäkerta- yms. aineistoon tutustumista.
Odotin kuluvaa kesää hiukan jännittyneenä. En nimittäin ollut vielä juhannuksenakaan kyennyt päättämään, kuka olisi tämän suven nimikkokirjailija.
Parin harhaluodin jälkeen kohde varmistui: nyt on menossa Sillanpää-kesä. Takana ovat vasta novellikokoelmat ja kaksi romaania, joista Hurskaan kurjuuden luin nyt kolmannen kerran pitkän tauon jälkeen. Edellinen kerta oli opiskeluaikoinani, jolloin Sillanpäät kuuluivat tenttiaineistoon.
Riipuin jokaisessa täydellisessä lauseessa henkeä pidätellen. Mutta tähän loppuun kuitenkin onnen määritelmä Hiltusta ja Ragnarista:
"Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle."
Tulipa vain mieleen, kun luin uutista Saarioisten eläintenkuljetusautosta.
Eipä taida olla eläintä eikä ihmistä, joka onnesta hyristen rientäisi mestauspaikalle. Mikä olisi se sovelias tapa kuljettaa eläin teurastettavaksi? Metsäpolulla mutkitteleva jonomuodostelma, eräänlainen pyhiinvaellus?

Blogin saranat narisevat

Anteeksiantamaton, turruttavan pitkä tauko bloggaamisessa.
Luettelisinko syitä? Työt, helle, matkat, muutama lomapäivän rääpäle ja synneistä suurin, laiskuus.
Toisinaan mieleen juohtunut ajatuksentynkä on muutamassa minuutissa kuihtunut vaivaiseksi aikomukseksi ja mielihyvin suostunut jäämään muka tähdellisempien askareitten alle.
Kaikenlaista olen kuitenkin saanut aikaan: Avun kolumnini Venaa vähä, hei! löytyy tutusta osoitteesta
www.apu.fi.
Tuoreessa Hyvä terveys -lehdessä kolumnimainen tyyli yhdistyy asiantuntijahaastatteluun. "Missä on se railakas railakas nuori nainen, joka jaksoi juhlia aamuviiteen, ja jonka perään vihelleltiin autonikkunoista?" kyselen jutussa Viittäkymppiä ruuhkassa – enkä tarkoita kysymyksellä itseäni.
Nyt puuhastelen lempityötäni, saunan lämmitystä. Synkeät myrskynpuuskat ravistelevat puiden latvoja. Veden pinta on kuin grillissä tummunutta alumiinifoliota.
Erinomainen sää rasvata blogin saranoita, ehkä huokailla henkeä hyvin levänneeseen käsikirjoitukseenkin.

Unelmien työ jokaiselle!

Tylsistyttääkö työ? Koskaan ei ole liian myöhäistä tavoittaa intohimoaan. Filosofi Lauri Järvilehto puhuu silmät säihkyen kutsumuksesta jutussani Iiris-lehdessä.
Hyvänolon tunne on välitön, jos pikkuruinen Fiat Punto vaihtuu isoon Audi A3:een, halpiskaupan trenssi Burberryyn tai myyntipäällikön titteli myyntijohtajaan. Hetkelliseen saavutukseen perustuva hyvinvointi palautuu ikävä kyllä pian aiemmalle tasolleen.
"Resurssit ja saavuttaminen eivät synnytä pitkäkestoista hyvinvointia, mutta resurssien puute voi kylläkin synnyttää huonovointisuutta", Lauri Järvilehto sanoo.
"Tosielämän supersankarit syntyvät, kun ihminen rakastaa sitä, mitä tekee, ja tekee riittävästi töitä tullakseen siinä superhyväksi. Jos kylvää ympärilleen huonovointisuutta, se tulee jossain vaiheessa takaisin. Sama pätee jaettuun hyvään."