Tauti tanssi talvitiellä. Vastenmielisin virus viiteen vuoteen on jyllännyt päässäni ja kropassani viime päivät. Se peruutti koko viikon työt, sovitut tärkeät ja mukavat tapaamiset, opiskelut, viikonlopun kirjoitussuunnitelmat, maallemenon...
Viisi vuotta sitten luin muistaakseni sairastaessani Ruth Rendellin uusinta kirjaa aina kun jaksoin pitää silmiä auki. Nyt petikavereinani olivat oheiset (plus puhelin, johon en tosin jaksanut puhua). Hilluin Twitterissä ja blogeissa, tsekkailin ihmisten päivityksiä ja ihmettelin, millä ajalla kaikki ehtivät olla niin aktiivisia virtuaalisti.
Vai makaavatko kaikki muutkin sängyssä? Milloin tehdään työt? Mikä on nykyisin työtä?
Lannanluonnin on korvannut läpänheitto.
Yhden läpän elinkaari on suunnilleen yhtä pitkä kuin lapiosta irtoavan kasan lento lantavuoreen.
Pärjääkö täällä enää muulla kuin nokkeluudella ja röyhkeydellä?
Entä jos on hitaasti lämpenevä ja herkästi uupuva, raskassoutuinen pohdiskelija? Sellainen, joksi tauti ihmisen tanssittaa.
Tuli muuten mieleen, että Patricia Cornwellin dekkareista parhaiten on jäänyt mieleen se, jossa Kay Scarpetta kärsi kamalasta flunssasta ja joutui siitä huolimatta keskelle trilleriä. Luin sitä kauhuissani – muusta tarinasta viis, mutta se päähenkilön flunssa...
Vai makaavatko kaikki muutkin sängyssä? Milloin tehdään työt? Mikä on nykyisin työtä?
Lannanluonnin on korvannut läpänheitto.
Yhden läpän elinkaari on suunnilleen yhtä pitkä kuin lapiosta irtoavan kasan lento lantavuoreen.
Pärjääkö täällä enää muulla kuin nokkeluudella ja röyhkeydellä?
Entä jos on hitaasti lämpenevä ja herkästi uupuva, raskassoutuinen pohdiskelija? Sellainen, joksi tauti ihmisen tanssittaa.
Tuli muuten mieleen, että Patricia Cornwellin dekkareista parhaiten on jäänyt mieleen se, jossa Kay Scarpetta kärsi kamalasta flunssasta ja joutui siitä huolimatta keskelle trilleriä. Luin sitä kauhuissani – muusta tarinasta viis, mutta se päähenkilön flunssa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti